Blogi

Tunnista tunteesi – Tunnet itsesi

Tunteet ovat mukana jokapäiväisessä elämässämme ja ohjaavat meidän tekemisiämme. Tunteet tuntuvat aina myös kehossamme. Tunnetaidoilla tarkoitetaan erilaisten tunteiden tunnistamista ja sanoittamista sekä ilmaisemista. Kaikki tunteet ovat tärkeitä ja sallittuja, ei ole väärin tuntea tunteita eikä ole olemassa vääriä tunteita. Meillä on lupa tuntea juuri niitä tunteita mitä tunnemme.

Tunteiden yksi tärkeimmistä tehtävistä on kertoa meille, mikä on meidän hyvinvointimme kannalta tärkeää. Tunteita ei kannata piilottaa, sillä patoutuessaan sisälle ne vievät energiaa ja aiheuttavat pahaa oloa. Tunteiden tukahduttaminen voi aiheuttaa meille jopa kehollisia kiputiloja. Kehon ja mielen yhteyden vuoksi esim. vihan tai ärtymyksen tunteiden tukahduttaminen voi aiheuttaa meille päänsäryn tai jopa migreenin. Jättäessämme omat tarpeemme huomiotta me myös tukahdutamme tunteitamme, sillä jokaisen tarpeemme taustalla on jokin tunne.

Opimme tunnistamaan ja nimeämään tunteitamme pienestä pitäen. Kykyymme tunnistaa ja nimetä tunteitamme vaikuttaa se, miten hyvin vanhempamme ovat kyenneet vastaamaan meidän tunnetiloihimme ja miten hyvin he itse ovat kyenneet ilmaisemaan ja käsittelemään omia tunteitaan. Jos lapsena emme ole saaneet syliä surullemme tai vihan näyttäminen ei ole ollut sallittua ja pelkoakin on vähätelty, opimme torjumaan itsessämme näitä tunteita. Tästä syystä meille voi olla vielä aikuisenakin vaikeaa tunteiden tunnistaminen, tunteminen ja ilmaiseminen. Eikä ole tavatonta sekään, että häpeämme surun tai vihan tunteita.

Viha on terve reaktio, joka suojelee meitä. Viha auttaa meitä laittamaan rajat, silloin kun niitä tarvitsemme esim. hankalissa ihmissuhteissa. Pelko taas varoittaa meitä ympäristön vaaroista. Suru on menettämisen tunne ja auttaa meitä hyväksymään menetyksemme sekä päästämään irti sellaisesta, mistä joudumme luopumaan. Jos meillä on vaikeuksia tunnistaa ja käsitellä vaikeita tunnetilojamme, saatamme jäädä tunteittemme vangeiksi. Pelkäämme silloinkin, kun ei ole enää pelättävää ja tunnemme olomme turvattomiksi. Jäädessämme jumiin suruun emme suostu hyväksymään menetystämme ja voimme masentua. Käsittelemätön viha voi ilmetä katkeruutena tai uhrin asemaan jäämisenä, jolloin emme tunnista vihaamme tai meillä ei ole taitoja käsitellä vihaa.

Liian kiltti ihminen ei osaa näyttää tunteitaan, vaan kätkee ne sisälleen. Liialliseen kiltteyteen liittyy myös lapsena syntynyt häpeä. Muiden miellyttämisellä yritämme kelvata muille, saada hyväksyntää ja arvostusta. Kun olemme lapsena tottuneet olemaan toisia varten, laitamme vielä aikuisenakin omat tarpeemme ja toiveemme viimeisiksi ja muiden ensimmäisiksi. Tämä voi johtaa pahimmillaan lopulta uupumiseen.

Minä olin lapsena oppinut kiltiksi, muiden tarpeista ja toiveista huolehtijaksi. En osannut tunnistaa vihaani eikä minulla ollut taitoja käsitellä vihaani, siksi olin myös helppo uhri kaltoinkohtelijoille. Kaltoinkohtelijaani saatoin sääliä mutta en osannut tuntea vihaa häntä kohtaan. Viha oli minulle vieras ja vaikea tunne, en yksinkertaisesti osannut tuntea vihaa. Tukahdutin tunteitani ja kärsin nuoruudestani saakka päänsäryistä ja migreeneistä. Söin migreeni- ja särkylääkkeitä päänsärkyihini vuosikausia. Vasta terapiani avulla opin vihdoin tunnistamaan, käsittelemään ja ilmaisemaan myös vihaa. Koulutukseni kautta tutuksi tulleessa vihatyössä pääsin myös työstämään vihaani. Vihan tunteen opettelun myötä pääsin eroon päänsäryistäni, enkä ole enää vuosiin kärsinyt migreenistä enkä ole syönyt migreenilääkkeitä, harvoin enää mitään muitakaan särkylääkeitä.

Lohdullista on se, että voimme opetella vielä aikuisenakin tunnetaitoja eikä meidän tarvitse opetella niitä yksin.

SURU ON KUNNIAVIERAS

Surua kyynelin kastella täytyy, jotta se puhkeais kukkaan, laulaa Jenni Vartiainen laulussaan Suru on kunniavieras. Viisaasti sanotettu, sillä kyllähän ne kyyneleet kuuluvat suruun ja hoitavat surua. Kuitenkin monelle meistä itkeminen voi olla vaikeaa ja jopa hävettävää. Tuska on tuskallista, eipä siis ihme, että sitä tuskaa ja surun pimeyttä tahtoisi välttää kaikin tavoin. Surun mustaan aukkoon meneminen pelottaa, mitä jos sieltä ei enää pääsekään pois, mitä jos se nielaisee minut kokonaan? Suru niin kovin raskas tunne ja vie voimia. Haluamme myös pitää niin kovasti kiinni, emme luopua siitä mistä sillä surun hetkellä joudumme luopumaan. Kuitenkin me joudumme ensin menemään suruun, jotta luopuminen ja irti päästäminen on mahdollista. Surun kautta pääsemme usein myös kosketuksiin vihan kanssa.

Suremistavat meillä ihmisillä ovat yksilöllisiä. Suru on menettämisen tunne. Suruja on monenlaisia, isoja ja pieniä suruja. Suremme sitä mikä on poissa tai muuttunut. Aikuisina surua kohdatessamme myös sillä on vaikutusta, miten olemme lapsena saaneet syliä surullemme. Jos emme ole saaneet syliä surulle lapsena, voi syliä olla silloin vaikea hakea myös aikuisenakaan. Aikuisena se ilmenee vaikeutena hakea tukea tai ilmaista surua muiden aikana, jolloin sitä yrittää vaan olla reipas ja peittää surua. Mieluummin vetäytyy nuolemaan haavojaan yksin, jolloin surusta tulee entistäkin raskaampaa kestää. Toiset taas purkavat suruaan toimintaan, jotta olo helpottuisi ja ei tarvitsisi niin kovasti tuntea, kun keskittyy tekemiseen. Molemmat tavat ovat selviytymiskeinoja selvitä surun tunteen kanssa yksin.

Suru ei ole mikään häiriötila, vaan normaali reaktio menetykseen. Silloin kun normaali surutyö epäonnistuu, menetyksen kokenut ei kykene myöntämään menetystä itselleen eikä lakkaa yrittämästä saada menetettyä takaisin. Pitkittyessään se sitten voi altistaa masennukselle. Ihminen voi myös lamaantua surun kohdatessaan. Lamaantumisen avulla voidaan voittaa aikaa surun käsittelylle, mutta pitkittyessään se voi muuttua masennukseksi. Surutyö on siis tärkeää tehdä. Suru kaipaa tulla nähdyksi ja kohdatuksi, suru tarvitsee syliä.

Suruun suostuminen on hyväksymistä jonkin asian päättymiselle, ja silloin irti päästäminen on mahdollista. Jollekin voi olla tärkeää saada puhua surustaan ja menetyksestään uudestaan ja uudestaan, kun taas joskus riittää pelkästään se, että joku vaan on lähellä, eikä silloin tarvita sanoja. Tärkeää surun kohdatessa on se, ettei sureva jää yksin. Joskus ihmiset saattavat karttaa surevaa, koska eivät tiedä miten heidän tulisi suhtautua tai toimia, mitä sanoa surevalle. Ei sureva kuitenkaan vaadi surussaan ihmeellisiä tekoja ja tai sanoja muilta ihmisiltä, myötätuntoinen katsekin jo riittää.

Yksitoista vuotta sitten kun menetimme poikavauvamme, oli suruni niin musertavaa, että sen alle tunsin itsekin musertuvani. Yritin olla reipas mutta romahdin, sairastuin. Viisas keho onneksi viestitti, että on aika pysähtyä ja surra.

Suru jälleen koputti oveamme, en halua avata sille ovea. En halua luopua toivosta, en päästää irti. Samalla tiedän, on aika avata ovi ja tervehtiä surua, päästää suru sisälle.

Pois älä oveltas käännytä koskaan

Suru jos koputtaa milloin

Pyydä se sisälle, syötä ja juota

Tarjoa yösija silloin

(Jenni Vartiainen, Suru on kunniavieras)

HÄPEÄ MINUSSA

Pelko valtaa mieleni. Se vie minut syviin vesiin kuin pyörre, joka painaa alas. Se vie mennessään kaiken, luottamuksen, uskon ja toivon. Se talloo minua, murjoo minua niin, etten usko itseeni. Häpeä minussa kertoo minulle, etten osaa mitään ja ei minusta mihinkään ole. Lapsi minussa pelkää. Ärsyynnyn häneen. Aikuinen minä, hylkää tuon pienen lapsen, joka on hylätty aiemminkin. Missä on rakkaus? Miksi olen julma häntä kohtaan? Pelko ja häpeä on ottanut minussa vallan. Havahdun lopulta tuon lapsen hätään. Otan hänet syliini ja sanon, sinä kelpaat ja osaat, olet rakas...

Häpeä on ihmiselle vaikeimpia tunteita kestää, ikään tai asemaan katsomatta. Terve häpeä liittyy katumukseen väärästä teosta, kun taas myrkyllinen häpeä on kokonaisvaltainen tunne siitä, että on vääränlainen, huono. Se on tuskallinen tunne omasta kelvottomuudesta, arvottomuudesta. Häpeään liittyy syvä kaipuu tulla nähdyksi – samalla paljastumisen lamaannuttava kauhu. On pakko piiloutua tai selviytyä tuosta musertavasta, kaiken nielevästä tunteesta. Jotta selviämme häpeästä, otamme käyttöömme erilaisia selviytymisstrategioita. Häpeästä kumpuaa mm. kiltteys, miellyttäminen, holhoaminen, alistuminen, alistaminen, addiktiot, läheisyyden pelko, toistuvat tuhoisat suhteet, pyrkimys vahvuuteen ja kontrolliin.

Häpeään liittyy myös joko / tai -ajattelu, ”pitäisi” -ajattelu, syyttäminen ja yleismaailmallinen leimaaminen, jolla estämme katsomasta itseämme ja tuntemasta omaa tunnetta omasta kivustamme sekä katastrofiajattelu, jolloin heti pelkäämme pahinta ja myös oikeassa oleminen, jolloin jatkuvasti on todistettava olevansa oikeassa jne. Häpeä voi siis ilmetä monin eri tavoin arjessamme, ilman että edes välttämättä tunnistamme sitä häpeän kieleksi.

Se miten meidän tarpeisiimme ja tunteisiin vastataan ja miten meidät mitätöidään tai ohitetaan varhaislapsuutemme eri kehitysvaiheissa vaikuttavat käsitykseemme omasta itsestämme pitkälle elämässä. Se, ovatko saamamme katseet olleet hyväksyviä ja rakastavia vai ovatko ne olleet tuomitsevia tai kritisoivia, niiden varaan meidän minuutemme ja käsitys itsestämme rakentuu. Onneksi se ei kuitenkaan ole lopullinen tuomio, vaan voimme aikuisina ryhtyä oman elämämme arkkitehdeiksi. Voimme ottaa haltuun oman elämämme rakentamalla itsellemme uuden käsityksen itsestämme. Voimme luoda itsellemme niitä hyväksyviä ja rakastavia katseita ja myötätuntoisia ja lempeitä ajatuksia itsestämme. Muuttaa uskomuksia ja käsityksiä itsestämme.

Kun opettelemme olemaan hyväksyviä, myötätuntoisia ja lempeitä itsellemme, silloin osaamme herkemmin olla sitä myös toisille.

NARSISTIN MENTÄVÄ AUKKO

Reaktiomme narsistiin riippuu paljolti meidän aiemmista kohtaamisistamme narsistien kanssa. Kokemusasiantuntijuuden nostaisin isoon rooliin. Omakohtaista kokemusta omaava osaa jo tunnistaa ja ymmärtää helpommin mistä oikein on kyse. Hän kykenee myös auttamaan toista uhria. Ilmiönä narsismi on erittäin vaikea ja moniulotteinen. Narsismin tunnistaminen ja tiedostaminen on suoja ja se antaa myös uhrille mahdollisuuden toipumiseen. Mitä vähemmän olemme tiedostaneet omaa narsistista haavaamme, sitä herkemmän sokeudumme narsisteille ja tulemme huijatuksi.

Narsisti sanaa ikävä kyllä käytetään nykyään liian herkästi. On helppoa leimata hankalasti käyttäytyvä tyyppi narsistiksi. Liian herkkä leimaaminen voi saada aikaan sen, että aletaan sulkemaan pois oikeaa narsistista ongelmaa leimaamisen pelosta. Jokainen hankala ex-kumppani tai hankala pomo ei ole narsisti, mutta hänellä voi ilmetä narsistista käyttäytymistä. Oma vanhempi, kumppani tai pomo voivat oikeasti olla narsisteja ja saavat paljon vahinkoa aikaan. Siitä syystä on tärkeää tunnistaa mistä oikein on kyse. Riittävä tieto ja ymmärrys narsismista on tärkeää.

Omalla kohdallani oppini narsismista on vaatinut useamman kerran narsistin uhriksi suostumisen ja heidän taholtaan kaltoin kohdelluksi tulemisen, kuin myös useamman eri tavoin käyttäytyvän narsistin kanssa tekemisiin joutumisen ennen kuin aloin ymmärtämään ja tunnistamaan niinkin vaikeaa ilmiötä kuin narsismi. Toipumiseni on vaatinut itseltäni lapsuuteeni palaamista sekä peiliin katsomista ja ymmärrystä omasta narsismistani, narsistisesta vajeestani sekä ymmärrystä myös sukupolvien ketjusta.

Narsistivanhemman lapsista tulee enemmänkin häpeäalttiita kuin häpeämättömiä, vähemmän avoimesti tunnustusta janoavia ja useimmiten hyväksikäytettyjä kuin hyväksikäyttäjiä, mutta samalla tavoin rajattomia. Heidän voi olla rajattomuudesta johtuen vaikea pitää puoliaan, ja siksi he ovat helppo saalis narsisteille, jotka käyttävät heitä hyväkseen samoin kuin heidän vanhempansa aikoinaan. Tällä tavoin alttius joutua narsistin uhriksi välittyy siirtotaakkana sukupolvelta toiselle.

Narsismin problematiikkaan liittyy vahvasti häpeä. Terve häpeä liittyy katumukseen väärästä teosta, kun taas sisäistetty myrkyllinen häpeä on kokonaisvaltainen tunne siitä, että on vääränlainen, huono, kelpaamaton. Häpeäalttiilla tämä ilmenee lähinnä narsistisena vajeena ja häpeämättömällä se näyttäytyy ylikorostuneena narsismina. Narsistit vetävät puoleensa ihmisiä, joilla on narsistinen vaje, heikko oman arvon tunto. Arvottomuutta kokeva suostuu toisen mitätöimäksi, pomputeltavaksi ja kynnysmatoksi. Narsistin keskeisin tuntomerkki on kyvyttömyys kokea syyllisyyttä. Kyvyttömyys myöntää virheensä, kyvyttömyys ottaa vastuu omasta keskeneräisyydestä. Häpeä on narsistille sietämätön tunne, mistä syystä hän ei kykene tuntemaan syyllisyyttä ja siksi hänen pitää siirtää se muiden kannettavaksi.

Terve narsismi perustuu todelliseen itsetuntoon, kykyyn ottaa toinen huomioon hylkäämättä itseään ja eläytyä toisten tunne-elämään. Se on kykyä erottaa todellisuus kuvitelmista, mutta pystyä silti unelmoimaan. Se mahdollistaa pyrkimisen määrätietoisesti omiin tavoitteisiimme ja nauttimaan niiden saavuttamisesta ilman lamauttavaa epävarmuutta, jolloin kykenee kokemaan mielihyvää itsestään ja olemassaolostaan.

Kaikilta meiltä ihmisiltä puuttuu jossain määrin kykyä rakastaa itseään, mistä syystä meissä jokaisessa on eri asteisia narsistisia piirteitä. Jos löydät niitä itsestäsi, älä ole huolissasi. On ”terveen merkki” pohtia ja huomata itsessään erilaisia käytösmalleja, myös puutteita, itsekkyyttä ja narsismia sekä terveen narsismin vajetta. Tiedostamisen kautta voi käytösmallejaan muuttaa ja lähteä hoitamaan omia haavojaan. Narsistille huonommuus ja heikkous ovat sietämättömiä tunteita ja siksi hän ei kykene kohtaamaan niitä, vaan siirtää tunteen toiseen syyttämällä kumppania tai työkaveria kivuliaista tunteistaan. Narsistilla on täydellinen kyvyttömyys ottaa vastuuta käytöksestään, ”mikään ei voi olla minun vikani”.

Että uskaltaisimme lähteä ja pysyä poissa narsistin läheltä, tarvitsemme siihen ulkopuolista tukea.

VASTUU JA VALLANKÄYTTÖ

Minua on surettanut se, kun viime aikoina on ollut paljon kirjoituksia siitä, miten vanhukset ovat heitteillä hoivakodeissa. Tuntuu pahalta ajatella, miten täysin toisten varassa olevat vanhukset jätetään oman onnensa nojaan, heidät ts. hylätään. Meistä jokaisesta tulee vanhuksia, me kaikki taannumme uudelleen hoivattaviksi, syötetyiksi ja vaippoihin ts. taannumme lapsiksi. Silloin tarvitsemme uudelleen samanlaista hoivaa kuin pieninä lapsina, kosketusta, kohtaamista, nähdyksi tulemista, keskustelua ja jonkun, joka vie meitä ulos. Vanhukset siis tarvitsisivat lähelleen vastuullisia aikuisia huolehtimaan heistä. Ja kun näin ei käy, tätä sitten selitellään resurssipulalla ja taustalla puhuu raha. Meidän pitäisi pystyä luottamaan yhteiskunnassamme siihen, että meistä pidetään huolta vanhoinakin. Jos niin ei tapahdu, joku ei ole silloin ottanut vastuuta.

Toinen asia mihin toivoisin yhteiskunnassamme kiinnitettävän yhtä lailla huomiota kuin vanhuksiin ovat lapset. Lapsi tarvitsee rakkautta, hellyyttä, hoivaa, nähdyksi tulemista voidakseen hyvin. Mitä tapahtuu lapselle silloin, kun häneltä puuttuu vastuulliset vanhemmat? Hänet hylätään, ainakin emotionaalisesti. Joskus vanhempi tarvitsee tukea vanhemmuudessaan jostain syystä, silloin hänen pitäisi sitä ehdottomasti saada, se olisi lapsen edun mukaista toimintaa. Lapsi huostaanotetaan ja sijoitetaan laitokseen tai sijaisperheeseen, kun omat vanhemmat eivät kykene syystä tai toisesta huolehtimaan lapsestaan. Ketkä ovat silloin ne vastuulliset aikuiset, jotka ottavat hänestä vastuun? Yleensä se on kunnallinen lastensuojelu ja siellä olevat sosiaalityöntekijät. Entä jos he eivät ehdi ottaa vastuuta lapsen hyvinvoinnista? Joskus se sosiaalityöntekijän vastuu lapsen hyvinvoinnista on niinkin yksinkertainen kuin, että sijaisvanhemmat saavat riittävää tukea, jotta he jaksavat haastavassa vastuullisessa vanhemmuuden tehtävässään traumaattisen ja oireilevan sijaislapsen kanssa. Jos näin ei käy, joku ei ole silloin ottanut vastuuta.

Johtajuuteen on hyvä rinnastaa vastuullinen vanhemmuus, vastuullinen aikuisuus. Silloin kun valta on väärissä käsissä, siitä syntyy vastuutonta mielivaltaista vallankäyttöä, joka ei johda hyvään lopputulokseen.

Itse koen äitinä, sijaisäitinä ja mummina olemisen vastuullisena tehtävänä. Ja koska täydellisiä ihmisiä ei ole, ei ole täydellisiä vanhempiakaan. En ole minäkään täydellinen äiti. Onneksi riittävän hyvä vanhemmuus riittää. Mitä on sitten riittävän hyvä vanhemmuus? Mielestäni se on lyhyesti sanottuna vastuun ottamista lapsesta, lapsen tarpeista huolehtimista ja se on myös vastuun ottamista omasta itsestään.

En ole osannut aina toimia oikein ja olen kokenut äitiydessäni valtavaakin syyllisyyttä, ja olen myös siirtänyt tahtomattani ja tiedostamattani omaa häpeääni lapsilleni, sitä sukupolvien häpeätaakkaakin. Vanhemmuuteen kuuluu kestää niitä syyllisyydenkin kirpaisuja, kun ei ole pystynyt tai osannut toimia sen mukaan, mikä on oikein tai miten itse haluaisi toimia vanhempana. Syyllisyys vanhemmuudessa on tervettä. Inhimillistä on se, kun äiti tai isä väsyy, on nälkäinen, jolloin pinna kiristyy ja tipahdamme helposti samalle tasolle lapsen kanssa. Siinä voimme olla itseämme kohtaan myötätuntoisia mutta myös ottaa vastuuta omasta käytöksestämme.

Ihminen tavattavissa -kasvuohjelmassa oivalsin lopulta syvällisemmin sen, mitä oikeasti on vastuullinen aikuisuus. Se myös avasi silmäni näkemään ympärillä vastuuttomuutta niissäkin tahoissa, joissa olin sokeasti uskonut sitä olevan. Ihmisiähän me kaikki olemme, erehdymme, eksymme, mutta lopulta kun otamme vastuuta itsestämme, osaamme ottaa vastuuta myös muista ja silloin olemme hyvän asian puolella ja teemme rakkaudellisia tekoja.

MYRKYLLINEN HÄPEÄ

Me kaikki tarvitsemme rakkautta ja hyväksyntää. Silloin, kun meidän rakkauden osoituksemme mitätöidään tai kielletään, saa se meidät häpeämään rakkautta ja sen tarvetta. Kun rakkaus on peliväline ja vallankäytön ase, läheisyys näyttäytyy meille silloin turvattomana ja epäluotettavana. Koemme turvattomuutta, jos emme voi lähisuhteissamme luottaa kehenkään tai mihinkään. Meillä kaikilla on oikeus rakastaa ja kokea vastarakkautta ja tämän menettäminen on elämän vaurioittavimpia kokemuksia ja aiheuttaa aina häpeää.

Minuutemme ja käsityksemme itsestämme rakentuu sen varaan, ovatko lapsuudessa saamamme katseet olleet hyväksyviä ja rakastavia, vai ovatko ne olleet tuomitsevia tai kritisoivia. Lapsi, joka on oppinut ansaitsemaan vanhempien hyväksynnän toimimalla heidän toiveidensa mukaan, ei välttämättä tunnista omaa persoonallisuuttaan eikä omia toiveitaan. Hänestä voi kasvaa itsensä kieltävä aikuinen, joka lukee ympärillään olevilta ihmisiltä, millainen hänen odotetaan olevan ja osaa toimia vain toisten toiveiden mukaan ja heidän odotuksiaan täyttäen, unohtaen omat tarpeensa ja toiveensa. Jos vanhemmilla ei riitä kylliksi aikaa ja läsnäoloa, lapsi kuvittelee helposti olevansa tiellä. Tarvitsemme vauvasta lähtien läpi elämämme nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksia.

Terve häpeä on tärkeä tunne, sillä se estää meitä tekemästä pahaa toisille tai saa meidät katumaan, jos olemme tehneet väärin. Kun ihminen ei häpeä sitä mitä hän on tehnyt vaan hän häpeää itseään ihmisenä, puhutaan sisäistetystä häpeästä. Häpeä, joka myrkyllisyydellään jäädyttää tunteet ja sulautuu kehoon henkilön persoonaksi, saa ihmisen tuntemaan olevansa läpeensä huono tai ei-hyväksytty, puutteellinen ja kelpaamaton. Tällainen arvottomuuden tunne saa ihmisen suostumaan toisen mitätöimäksi tai pomputeltavaksi ja kynnysmatoksi, jonka yli voi kävellä.

Sisäistettyyn häpeään sidottu ihminen on luonut väärän identiteetin, jonka taakse hän suojautuu peittääkseen puutteellisuuden erilaisin selviytymisstrategioin; olemalla mahdollistaja, hoivaaja, taakankantaja, klovni, suorittaja, sankari, syntipukki, näkymätön lapsi jne. Uskoen vahvasti olevansa se henkilö, jota rooli vaatii, tai uskoen vahvasti roolin osoittamien tunteiden olevan omia. Häpeä myös eristää meitä muista aiheuttaen erillisyyttä ja yksinäisyyttä, estäen meitä elämästä itsemme näköistä ja kokoista elämää.

Häpeä aiheuttaa läheisriippuvuutta, joka ilmenee täysin vasta aikuisten välisissä suhteissa. Läheisriippuvainen vetää ihmissuhteissa puoleensa narsisteja. Läheisriippuvaisen omanarvontunto on heikko, mistä syystä he hakevat arvoaan itsensä ulkopuolelta. Narsisti kykenee antamaan heille hyviä lupauksia, kunnes alkaa mitätöiminen ja häpäiseminen. Vaikka narsistin uhri olisi onnistunut irrottautumaan suhteesta, hän voi kantaa häpeää kaltoinkohtelustaan. Hän voi kokea syyllisyyttä ja häpeää myös siitä, ettei kykene lähtemään huonosta suhteesta.

Aikuisen uhrin tapaan myöskään narsistin lapsi ei ymmärrä tulleensa kohdelluksi huonosti vaan uskoo olevansa itse huono. Lapsina emme kykene kyseenalaistamaan narsistivanhemman toimintaa vaan olemme täysin vanhempiemme varassa.

Häpeästä vapautumisen ensi askel lähtee omaan häpeään tutustumisesta ja tehokkainta se on ryhmässä. Omanarvontuntomme vahvistuminen on myös suoja narsistin kohdatessamme.

Tervetuloa Häpeän Kahleet -kurssille, lisätietoa kurssista löydät sivuiltani https://tunnejahyvinvointi.fi. Turvallinen ohjaus ja ryhmän hyväksyvä ilmapiiri antavat uskallusta tulla näkyväksi omana itsenään ja mahdollisuuden tutustua omaan sisäistettyyn häpeään sekä vapautua tästä myrkyllisestä, elämää kahlitsevasta häpeästä.

SYYLLISYYDEN TAAKKA

Muistan kun joitakin vuosia sitten koin ensimmäisen kerran aavistuksen omaisesti minussa olevan syyllisyyttä, joka ei minulle kuulunut. Se tunne tuli ja meni, aivan kuin joku olisi avannut oven ja ilmavirta olisi osunut kasvoihin ja sitten sitä ei enää tuntenut. Vaikka hetki oli ohikiitävä, tiesin kokemukseni olevan totta. Syyllisyyden tunne, joka oli kietoutunut sisäistettyyn häpeääni, antoi tuolloin vielä odotuttaa valmiimpaa hetkeä tulla kohdatuksi. Sen tunnistaminen oli vaikeaa, olinhan imenyt sen jo itseeni äidinmaidosta.

Terve syyllisyyden tunne on tärkeä tunne siinä missä terve häpeäkin. Terve häpeä estää meitä tekemästä pahaa toisille ja saa meidät katumaan, jos olemme tehneet väärin. Terve syyllisyyden tunne auttaa meitä korjaamaan tekemiämme vääriä tekoja tai virheitä. Pyytämään anteeksi, korvaamaan rikkomaamme sekä ottamaan opiksi ja ottamaan vastuuta teoistamme tai tekemättä jättämisistämme. Terve syyllisyys liittyy siis aina johonkin omaan tekoon.

Sisäistetty, vääränlainen häpeä saa meidät tuntemaan, että olemme vääränlaisia, huonoja ja kelpaamattomia. Sisäistettyyn häpeään liittyy myös vääränlainen syyllisyys. Se on ikään kuin kietoutunut häpeään ja sitä voi olla vaikea sieltä erottaa. Sisäistetyn häpeä identiteetin omaava henkilö, joka kokee olevansa huono ja kelpaamaton, potee myös jatkuvaa syyllisyydentuntoa eikä siihen tarvitse edes liittyä ilmeistä syytä. Yhtä lailla syyllisyyttä poteva voi tuntea toiminnan ja tekojen lisäksi syyllisyyttä ajatuksistaan, tunteistaan tai jopa omasta olemassa olostaan. Tällaisen kroonisen syyllisyyden taustalla on aina häpeää, arvottomuuden ja huonouden tunnetta omasta itsestään. Väärä syyllisyys kohdistuu persoonaan, minä kuvaan ja identiteettiin.

Jatkuvaa syyllisyyttä poteva ihminen on valmis ottamaan syyt niskoilleen silloinkin, vaikka ei olisi syyllinen ja hän myös etsii herkästi vikaa ja syytä itsestään. Jatkuva syyllisyys voi tuntua jopa fyysisinä oireina. Se pitää ihmisen kahleissa eikä suinkaan auta häntä muuttumaan tai löytämään vapautta. Herkästi syyllistyvä ja jatkuvaa syyllisyyttä poteva on myös helppo kohde narsisteille, jotka siirtävät syyllisyyden toisten kannettavaksi. Syyllisyyden tunne näyttäytyy vahvana vieroitusoireena silloinkin, kun pyristelee eroon narsistisesta suhteesta.

Lapsuuden kokemukset voivat saada meidät sisäistämään syyllisyyden samalla tapaa kuin häpeänkin. Lapsuuden kodissa olemme voineet joutua ottamaan liian paljon vastuuta liian nuorena omasta itsestämme ja läheisistämme. Kasvatus on saattanut olla syyllistävää ja mitätöivää tai olemme saaneet osaksemme liian ankaraa ja autoritääristä kohtelua. Myöskään vihan tunteita ei ole voinut ilmaista.

Jatkuvaa syyllisyyttä poteva yrittää helpottaa oloaan uhrautumisella. Hän oppii huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja jättää mieluusti omat tarpeensa syrjään. Hän uhrautuu, jotta ei joutuisi kokemaan syyllisyyttä siitä, ettei huomio riittävästi toisia eikä tee riittävästi toisten eteen. Uhrautuessaan hän saattaa ottaa myös marttyyrin ja pyhimyksen viitan ylleen. Pitkään jatkunut uhrautuminen voi johtaa lopulta siihen, että uhrautuja itse alkaa voida huonosti.

Liiallinen syyllisyys on jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Se rajoittaa elämää ja vie energiaa, siksi siitä on hyvä pyristellä eroon. Liiallisesta syyllisyydestä vapautuu työstämällä sisäistettyä häpeää, arvottomuuden ja huonommuuden tunteita. Opettelemalla tunnistamaan ja käsittelemään tunteita sekä luopumaan ylivastuullisuudesta ja täydellisyyden tavoittelusta. Syyllisyyden tunteen kanssa ei kannata jäädä yksin painiskelemaan. Terapeuttisen keskustelutuen avulla voit tutustua itseesi ja vääränlaisiin häpeän ja syyllisyyden tunteisiin, jotka rajoittavat elämääsi.

Vapauta itsesi turhasta syyllisyyden taakasta!

UUPUMUS

Jokainen, joka on kokenut uupumuksen tietää, ettei sillä ole mitään tekemistä sellaisen väsymyksen ja liikarasituksen kanssa, josta selviämme ottamalla muutaman päivän rennosti ja lepäämällä. Uupumus on jotain monin kerroin väsyttävämpää, se on totaalinen henkinen ja fyysinen väsymystila, joka tuntuu luissa ja sielussa saakka. Muistan, miten uupumukseen sairastuneena tuntui siltä kuin olisin ollut kuoleman sairas.

Työuupumuksen taustalla voi olla monia vaikuttavia tekijöitä. Jokaisen oman henkilökohtaisen elämän ja taustan lisäksi työyhteisön hyvinvointiin vaikuttaa isolta osin myös hyvä johtajuus. Meille jokaiselle on iso merkitys sillä, saammeko osaksemme arvostusta ja hyväksyntää, tulemmeko nähdyksi ja kuulluksi myös työelämässä oman työpanoksemme osalta.

Uupumuksen taustalla olevaa sisäistettyä häpeää sekä siihen kietoutunutta syyllisyyttä voi olla vaikea tunnistaa ja mielestäni siitä myös uupumuksen yhteydessä puhutaan turhan vähän. Uupumus sekä masennus kumpuavat molemmat häpeästä. Uupumus on masennuksen alalaji tai ainakin siitä lievempi versio, joka pitkittyessä tai hoitamattomana voi johtaa varsinaiseen masennukseen.

Lapsuuden toimimattomissa perheissä syntynyt sisäistetty häpeä ja syyllisyys saa meidät aikuisena hylkäämään itseämme monin erin tavoin. Se saa meidät uhrautumaan muiden eteen silloinkin, kun emme jaksaisi, jotta syyllinen olomme hetkeksi helpottuisi. Riittämättömyyden tunne saa meidät vaatimaan itseltämme kohtuuttomia ja yrittämään epätoivoisesti kaikin tavoin riittää ja kelvata muille. Se saa meidät tuntemaan ylivastuullisuutta tai liiallista velvollisuudentunnetta, joka piiskaa meitä venymään kohtuuttomiin. Emme myöskään osaa laittaa rajoja, koska emme tunnista omia rajojamme. Tällöin meillä ei ole kosketusta terveeseen itseämme suojelevaan vihaan, jonka avulla pistäisimme stopin, sanoisimme nyt riittää tai en jaksa enempää. Häpeän aiheuttama ylikiltteys saa meidät sanomaan kyllä, silloinkin kun haluaisimme sanoa ei. Kiltteydellä haemme toisilta hyväksyntää ja yritämme torjua pahinta pelkoamme eli hylätyksi tulemista. Jatkuvalla suorittamisella me yritämme hakea hyväksyntää ja rakkautta muilta. Perfektionistille mikään ei ole riittävän hyvää ja siksi hän yrittää jatkuvasti pyrkiä täydellisyyteen.

Ennen kuin huomaammekaan häpeä ja siihen liittyvä syyllisyys on saanut aikaan sen, että olemme lopulta lopen uupuneet. Tämän jälkeen häpeä ja syyllisyys nostaa päätään, kun emme jaksakaan enää suorittaa tai uhrautua muiden eteen. Sitten kun lopulta viisas kehomme on pysäyttänyt meidät sairastumalla, pakottaen meidät lepäämään ja ajattelemaan omaa hyvinvointiamme, tuntuu sekin häpeälliseltä tai olo vähintäänkin syylliseltä. Tällöin rakkaudettomuus itseämme kohtaan estää vielä tässäkin tilanteessa antamasta itsellemme hyväksyntää, välittämistä ja lupaa levätä ilman syyllisyyttä ja häpeää.

Vertaus ”Sammakosta kattilassa” on kuvaava vertaus siitä, miten uupunut ei tunnista uupumustaan ajoissa. Jos sammakon laittaa kattilaan, jossa on kylmää vettä ja kuumentaa veden hitaasti, sammakon keho mukautuu hitaasti muuttuvaan lämpötilaan eikä se ymmärrä hypätä pois. Veden lämpötilan lähennellessä kiehumispistettä sammakko ei enää kykene hyppäämään pois ja se kuolee. Uupumus tapahtuu yhtä salakavalasti. Ihminen harvoin tunnistaa omaa uupumustaan ennen kuin on jo liian myöhäistä. Toki stressi yrittää antaa meille kehollisia merkkejä, jotka ilmenevät fyysisinä oireina kuten unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena, vatsakipuina tai vatsahaavana, paniikkikohtauksina tai muunlaisina oireina mutta ne eivät välttämättä herätä meitä ajoissa ymmärtämään mistä oikein on kyse. Kun lopulta sairastumme uupumukseen, siitä toipuminenkaan ei tapahdu käden käänteessä vaan toipumiselle pitäisi antaa riittävän pitkä aika ja silloin puhumme kuukausista, joskus jopa vuodesta eikä suinkaan vaan muutaman viikon levosta.

Uupumus on oire, joka voi uusiutua tai johtaa masennukseen, ellei oireen taustalla olevaa syytä hoideta kuntoon. Terapeuttisen keskustelutuen avulla saat tukea uupumuksesi taustalla olevien syiden selvittämiseen, sisäistetyn häpeän ja syyllisyyden tarkasteluun ja niistä vapautumiseen.

PARISUHTEEN TUNNETAIDOT

Vain ne, jotka rakastavat

näkevät polun siellä

missä muut näkevät muurin.

- Tommy Taberman

Parisuhde on yksi merkittävimmistä ihmissuhteista vanhempi – lapsisuhteen lisäksi. Ei siis ihme, jos parisuhde nostaa meissä esiin myös pelkoja ja haavojamme. Hyvinvoiva ja toimiva parisuhde vaikuttaa ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Hyvä ja turvallinen parisuhde antaa parhaimmillaan meille korjaavia kokemuksia eli uuden mahdollisuuden korjata lapsuuden kiintymyssuhteissa saamiamme kolhuja tai vaille jäämisiä. Parisuhteen sanotaan olevan myös lapsen koti, joten hyvä parisuhde vaikuttaa siis koko perheen hyvinvointiin ja näin ollen tekee lapsiperheessä parisuhteesta entistäkin tärkeämmän ja arvokkaamman asian vaalia ja hoitaa. Silloin kun ryhdymme parisuhdettamme hoitamaan ja vaalimaan, on se aina kahden kauppa ja tahdon asia.

Parisuhteissa erityisen tärkeään rooliin nostaisin omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamisen ja ilmaisemisen tärkeyden. Tunteista toiselle puhuminen sekä tarpeiden ilmaiseminen tuo suhteeseen turvallisuutta, läheisyyttä ja luottamusta. Meille jokaiselle on tärkeää tulla kuulluksi omien tunteidemme ja tarpeidemme kanssa. Omien tunteiden, myös negatiivisten, ilmaiseminen antaa signaalin myös toiselle mahdollisuudesta puhua omista tunteistaan. Tunteiden ilmaiseminen voi myös nostattaa meissä vaikeutta sietää kumppanin tunnetilaa ja tunteiden ilmaisuja, varsinkin jos itsellä on omien tunteiden ilmaisemisen vaikeutta. Tällöin kumppani saattaa herkemmin ohittaa tai vähätellä toisen tunnetilaa. Parisuhteessa ja ylipäätään ihmissuhteissa tarvitaan vastavuoroisuutta ja toisen kunnioitusta. Tasapainoisessa parisuhteessa meillä on tilaa olla Minä ja Sinä ja yhdessä olemme Me. Me -henkeä on myös vaalittava ja varata aikaa yhteisille asioille ja yhdessä tekemiselle. On myös tilanteita, joissa kumppanin on selkeästi asetuttava toisen rinnalle, mies vaimonsa turvaksi ja tueksi.

Miksi tunneasiat ovat meille usein niin vaikeita? Emme voi olettaa kumppanillamme olevan kristallipalloa, josta hän näkisi, mitä milloinkin tunnemme tai tarvitsemme. Aikuisena voimme itse ottaa vastuusta siitä, että opettelemme ilmaisemaan tunteitamme ja tarpeitamme. Kykyymme tunnistaa ja ilmaista tunteitamme vaikuttaa hyvin pitkälti se, ovatko vanhempamme kyenneet vastaamaan meidän tunnetiloihimme lapsena. Olemmeko saaneet lupaa tuntea tunteita ja tukea tunnetaitojen opetteluun. Jos vanhempamme eivät itsekään ole kyenneet ilmaisemaan ja käsittelemään omia tunnetilojaan, on heidän vaikea ohjata tai tukea lapsiaan tunnetaidoissa tai antamaan heille syliä vaikeissa tunnetiloissa. Tunteita on saatettu pitää häpeällisinä ja visusti piilossa. Perheissä, joissa on narsistivanhempi, lapsella ei ole tilaa eikä lupaa omille tunteille. Puhumattomuus ja häpeä ovat ylisukupolvista traumaa ja koskettaa yhtä lailla sekä miehiä ja naisia.

Vaikeissa parisuhteissa me voimme myös toistaa lapsuutemme tunneilmastoa ja vaille jäämisiä. Tärkeää on tunnistaa ne parisuhteet, joissa ilmenee narsismia. Sellaisessa parisuhteessa ei ole vastavuoroisuutta ja niissä tullaan kaltoinkohdelluiksi henkisesti ja/tai fyysisesti. Tällaisissa parisuhteissa puuttuu vastavuoroisuus ja silloin ei ole tilaa omille tunteille ja tarpeille, vaan niissä ainoastaan täytetään kumppanin tarpeita ja toiveita. Kun tällainen pariskunta tulee terapiaan yhdessä, on tärkeää terapeutin tunnistaa taustalla oleva narsistinen problematiikka. Vaarana voi olla, että narsisti hurmaa tai harhauttaa myös terapeutin, jolloin uhri jää ilman tukea ja hän mahdollisesti syyllistyy entisestään.

Lohdullista on se, ettei milloinkaan ole myöhäistä opetella tunnetaitoja. Tunnetaitoja voi opetella myös yhdessä kumppanin kanssa tai esim. terapiassa. Jokaisessa parisuhteessa voi tulla eteen kriisejä ja vaikeita aikoja, solmukohtia, joiden avaamiseen tarvitsemme ulkopuolista tukea. Yhteiseen hyvään kannatta satsata.

PELON VALLASSA

Viime viikkojen tilanne on saanut ihmiset ympäri maailman hämmennyksen ja pelon valtaan. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Tuntuu kuin pelko olisi nielaissut koko maailman. Ihmiset ovat olleet paniikissa, hysteerisiä ja myös vihamielisiä. Osa ihmisistä pelkää virusta ja osa taloudellista ahdinkoa, useat varmasti molempia. Pelko on normaali, luonnollinen tunne vaaratilanteessa. Pelko hälyttää vaarasta, jolloin voimme suojautua ja puolustautua. Pelko nostattaa paniikkia, hysteriaa ja vihaa. Pelko voi ohjata elämää ja ottaa meistä vallan. Pelko on usein taustalla vaikuttamassa monenlaisissa tilanteissa ja tapahtumissa ihmisten elämässä. Pelko voi olla sekä tietoista ja tiedostamatonta.

Viime keväänä kävin Auschwitzissa, joka oli pysäyttävä paikka ja kosketti minua hyvin syvästi. Siellä ollessani mietin, miten meidän kaikkien ihmisten olisi hyvä nähdä mitä siellä tapahtui, ettei sitä tapahtuisi enää uudelleen. Päivän päätteeksi päässäni kaikui sanat – Minä näin. Tuntui kuin olisin ollut sen velkaa niille yli miljoonalle ihmiselle, jotka menettivät siellä henkensä. Halusin kertoa sen niille kaikille kärsineille sieluille. Tuon kaiken järkyttävyyden ja julmuuden taustalla oli lopulta yksinkertaisesti PELKO ja sen synnyttämä VIHA. Hitler onnistui oman narsistisen problematiikkansa, psykopatiansa voimin toimimaan äärimmäisen tuhoavasti ja julmasti pelostaan käsin, saaden koko kansakunnan mukaansa ja valtaansa.

Kun katsoo nykypäivän yhteiskuntaa, maailmaa, on siellä ollut nähtävissä paljon pelkoa ja pelon synnyttämää vihaa. Olemme jo pitkään eläneet hyvin narsistisessa kulttuurissa, jossa ihannoidaan suorittamista, pyrkyryyttä, materiaa ja kaikenlaista hohdokkuutta. Tällaisessa kulttuurissa ovat jalkoihin jääneet vanhukset, lapset, perheet, tavallisuus, läsnäolon tärkeys, keskeneräisyyden arvostaminen, yhteisöllisyys, rakkaus, toisista ja itsestä välittäminen. Ylikorostuneeseen narsismiin ja narsistiseen vajeeseen liittyy aina häpeä ja häpeään liittyy pelko. Mielestäni voi jopa sanoa, että häpeä on yhtä kuin pelko. Häpeä ei ole vaan yksilötasolla tapahtuvaa ja yksilön kantamaa sukupolvien taakkaa vaan se on myös hyvin kollektiivinen ilmiö ja se näkyy myös nykypäivän yhteiskunnassa. Olenkin paljon pohtinut viime päivinä, tarvitsemmeko nyt näin suurta kärsimystä, jotta heräisimme ottamaan vastuuta, pysähtymään ja pitämään huolta maailmasta, lapsista, vanhuksista, itsestämme ja toisistamme. Voisiko tämä maailmanlaajuinen kriisi johtaa siis lopulta kuitenkin hyvään ja sellaiseen muutokseen mitä koko maailma nyt tarvitsee?

Entä tunnistammeko meissä käynnistyneen selviytymiskamppailun, joka kulminoituu esim. vessapaperin hamstraamiseen? Tiedostammeko pelon johtavan meitä myös itsekeskeiseen ajatteluun, kritisointiin, syyttelyyn, vihamielisyyteen? Mitä tällainen selviytymiskamppailu meille voisi kertoa? Kertooko se turvan puutteesta ja rakkauden tarpeesta? Mitä me ihmiset oikeasti pelkoa tuntiessa tarvitsisimme? Jokainen meistä varmasti tarvitsee turvaa voidakseen kohdata pelkoa. Voidaksemme elää turvassa, me tarvitsemme rakkautta. Kun lapsi pelkää hän tarvitsee sylin, tukea ja kannattelua pelon tunteelleen eli turvaa aikuiselta. Jos aikuinen sanoo lapselle, ”ettei ole mitään pelättävää, nyt vaan reippaasti kouluun” tai ”ei siellä sängyn alla mitään mörköjä ole, mene vaan nukkumaan”, näin lapsi oppii kieltämään pelkonsa. Lapsi oppii selviytymään yksin pelkonsa kanssa, hän ei opi tunnistamaan tai käsittelemään pelkojaan. Lapsena tarvitsemme vanhemman tukea ja kannattelua tunteittemme kanssa.

Minä ymmärsin vasta aikuisena, miten paljon olinkaan pelännyt lapsena. Elin peläten elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta, jolloin olisin tarvinnut vankkaa pohjaa turvalle ja luottamukselle. Tämä seitsemän ensimmäistä vuotta opetti minut selviytymään, mutta ei elämään turvassa ja luottamuksessa. En saanut huonosti voivalta vanhemmaltani riittävästi tukea ja syliä peloilleni, enkä kyllä oikein muillekaan tunteilleni. Lopulta elin lähes 45 vuotta pelossa tunnistamatta pelkojani, sillä se oli niin arkipäivää minulle. Olin oppinut ainoastaan selviytymään pelkojeni kanssa. Kehitin turvakseni erilaisia selviytymisstrategioita, tunnelukkoja, joiden avulla selviydyin päivästä toiseen ja vuodesta toiseen kantaen sisälläni häpeää. Kohtelin myös itse sisäistä pientä lastani samalla tavoin kuin minua oli kohdeltu lapsena. Vaikka kasvamme aikuisiksi, olemme edelleen se sama ihminen, joka olimme lapsena. Tuo lapsi aktivoituu meissä edelleen arjessamme ja varsinkin silloin, kun kohtaamme vaikeita tunteita tai tilanteita. Lapsi meissä huutaa huomiota ja huolenpitoa niin kauan, kunnes alamme aikuisina ottamaan vastuuta tuon pienen sisäisen lapsemme tunteista ja tarpeista. Parhaimmillaan tämä johtaa lopulta vastuun ottamiseen itsestämme. Vastuullisina aikuisina otamme vastuun siitä, että tunteemme ja tarpeemme tulevat huomioiduksi ja tyydytetyksi, alamme siis aidosti välittää itsestämme.

Nyt kun maailmaa katselee ja pelko näyttää olevan siellä vallitseva tunne, on sinne samaan pelkoon helppo solahtaa. Mitä heiveröisempi perusturvamme on, sitä syvemmälle pelkoon uppoamme. Tämä vaikea tilanne herätti minussakin sen pienen pelokkaan tytön. Tytön, joka oppi murehtimaan jo lapsena riittääkö rahat ja jaksaako äiti elää. Enää tuo pieni tyttö minussa ei kuitenkaan ole yksin pelkojensa kanssa, aikuinen minussa antaa hänelle rakkautta, tukea ja turvaa pelon hetkellä. Pelko ei ota tätä pientä lasta enää samalla tavalla valtaansa, sillä minä pidän hänestä huolta.

Pelko on osatekijänä monissa terveysongelmissa. Stressi alentaa meidän immuunijärjestelmäämme, joten hyvinvointimme kannalta turvan, tasapainon sekä luottamuksen saaminen tässä vaikeassa tilanteessa on meille kaikille nyt ensiarvoisen tärkeää. Vallitseviin olosuhteisiin emme tällä hetkellä voi ihan täysin vaikuttaa mutta voimme ainakin yrittää vaikuttaa siihen, miten niihin suhtaudumme. Voimme pysähtyä oman itsemme äärelle, meissä olevan pienen tytön tai pojan äärelle pohtien, millä tavoin voisimme antaa hänelle turvaa ja sitä kautta itsellemme turvaa ja tukea tässä haastavassa tilanteessa.

Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme, luottaen että tästäkin selviämme.

YKSIN EI TARVITSE SELVIYTYÄ

Turvallisuuden tunne on meidän jokaisen hyvinvoinnille erittäin tärkeä tunne. Se on yksi ihmisen perustarpeista. Perusluottamus rakentuu meille jo vauvaiässä. Meidän on jo varhain saatava kokemus siitä, että meitä varten on olemassa joku, joka meistä huolehtii, on läsnä ja jolta saamme riittävää hoivaa sekä rakkauden osoituksia ja tarpeemme tulevat tyydytetyksi. Sisäisen turvallisuuden tunne jää muodostumatta, jos kohtaamme vaille jäämistä tai turvattomia tilanteita lapsuutemme varrella. Myös aikuisuudessa koetut turvattomat tilanteet vaikuttavat vahvasti meihin ja aiheuttavat meissä turvattomuutta. Sota on ollut meille suomalaisille iso turvattomuuden kokemus. Turvattomuuden tunne voi myös periytyä sukupolvelta toiselle.

Poikkeustilanne on vaatinut vanhemmilta nyt todella isoja ponnistuksia selvitä arjesta. Kotona joudutaan ottamaan enemmän vastuuta lapsen koulunkäynnistä kuin normaalisti ja siinä samalla mahdollisesti vanhemmat yrittävät vielä selviytyä etätöistään. Tämä tuo melkoisia haasteita perhe-elämään ja vanhemmuuteen sekä voi myös aiheuttaa vanhemmille riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteita. Turvan kokeminen tilanteessa, jossa nyt elämämme, on monelle meistä varmasti vaikeaa. Äärimmäisen haastavaa se on silloin, jos kotonakaan ei ole turvallista olla, varsinkin nyt kun kotona olemista suositellaan.

Poikkeustilanne aiheuttaa myös monia rinnakkaisongelmia tai pahentaa mm. yksinäisyyden, masennuksen tai syrjäytymisen kanssa kamppailevien selviytymistä arjessa mutta myös päihdeongelman pahenemista, joka usein voi johtaa myös väkivaltaan. Lähisuhdeväkivallan, niin fyysisen kuin henkisenkin taustalla on usein myös narsistista problematiikkaa. Väkivalta voi olla joko henkistä tai fyysistä tai sitten molempia yhtä aikaa. Henkisen väkivallan voisi sanoa olevan jopa pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Se ei jätä ulkoisia jälkiä mutta vaikuttaa erittäin haitallisesti ihmiseen psyykkisesti. Sitä ei pitäisi koskaan vähätellä ja mielestäni sen haitallisuutta olisi syytä tuoda vieläkin enemmän esille. Henkinen väkivalta vaikuttaa ihmisen omanarvontuntoon alentavasti. Turvattomuudessa elävä ihminen elää myös jatkuvassa pelossa eli stressitilassa ja stressi on yksi suurimmista sairauksia aiheuttavista tunnetiloista, ellei suurin. Turvallisuuden tunteen kokeminen on meille kaikille siis hyvin tärkeää ja johdattaa meitä kohti tasapainoa sekä stressittömyyttä. Voidaksemme hyvin tarvitsemme turvaa ja turvallisia ihmissuhteita.

On inhimillistä, että tiiviissä yhdessä olemisessa tilanteet voivat kärjistyä ja toisen naama alkaa ärsyttämään. Omia tunteitaan ja tarpeitaan on tärkeää opetella sanoittamaan ja ilmaisemaan, koska myös sitä kautta saamme turvallisuuden ja läheisyyden kokemuksia parisuhteissamme. Nyt kun olemme tiiviimmin kotona voi näkyväksi tulla myös asioita, joita olemme saattaneet aiemmin väistellä kohtaamasta, mutta joita emme nyt pääse väistämään. Aiemmin perheissä on saatettu selviytyä ystävien, koulun, harrastusten tai työn avulla mutta nyt työt ja koulu suoritetaankin kotoa käsin ja harrastuksiinkaan ei samalla tapaa pääse eikä ystäviäkään tapaamaan ainakaan samalla tavoin.

Miten selviytyä poikkeustilanteessa silloin, kun koti ei olekaan turvallinen paikka vaan enemmänkin pelon tyyssija? Kannattaakin ottaa kaikki keinot käyttöön ja hakeutua turvaan heti, jos tilanne kotona eskaloituu. Provosoitumista kannattaa kaikin keinoin välttää, vaikka toinen siihen kovasti haastaisikin. Mielen hyvinvointia edistää ulkona ja luonnossa liikkuminen ja sitä kannattaa sään salliessa tehdä niin paljon kuin se on mahdollista. Metsässä oleminen on hyvä tapa rauhoittaa omaa mieltä ja sieltä käsin voi myös hakea tukea käymällä puhelinkeskusteluja ystävien ja muiden tukiverkkojen kanssa, jos se ei kotoa käsin ole mahdollista tai edes turvallista.

Terapeuttista keskustelutukea on myös mahdollista saada puhelimitse ja siihenkin voi löytyä rauhallinen hetki luonnon keskeltä. Pidä huolta jaksamisestasi, sillä yksin ei tarvitse selviytyä.

RAKKAUDEN VOIMA

Viime viikonloppuna pysähdyin pienen sisäisen lapseni äärelle. Sen, joka niin kovasti on tarvinnut rakkautta ja hyväksyntää ja joka edelleen sisälläni kaipaa tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi ja rakastetuksi. Sain onnekseni olla viikonloppuna mukana ryhmässä, jossa vallitsi rakkaus, hyväksyntä, lempeys ja myötätunto. Välillemme syntyi vastavuoroisuus ja yhteys, joka oli hyvin hoitavaa.

Rakkaudella on uskomaton voima. Rakkaus saa meidät huolehtimaan itsestämme ja toisista. Se saa meidät hyväksymään itsemme ja toisemme sekä arvostamaan toistemme erilaisuutta. Rakkaus ei nujerra eikä väheksy vaan hyväksyy. Rakkaus asettaa myös terveitä rajoja, se ei hyväksy väärinkohtelua eikä toisten satuttamista. Rakkaus saa meidät auttamaan ja tukemaan toisiamme ja antamaan toisillemme myötätuntoa ja empatiaa. Meille ihan jokaiselle tarjoutuu päivittäin mahdollisuus antaa ja vastaanottaa rakkautta. Me voimme antaa rakkautta itsellemme ja toisillemme. Voimme tehdä päivittäin päätöksen valita tänäänkin rakkauden. Rakkaus on aina ehdotonta, sillä siitä puuttuu vaatimus.

Mitä tapahtuisi, jos me kaikki maailman ihmiset rakastaisimme toisiamme? Enkä nyt puhu vaan romanttisesta rakkaudesta vaan puhtaasta välittävästä rakkaudesta toisia ihmisiä kohtaan. Rakkaus on kaikkea yhdistävä voima, jopa koko maailmaa yhdistävä voima. Minä ainakin voisin kuvitella, että sellaisessa rakkaudellisessa maailmassa ja yhteiskunnassa meidän kaikkien olisi silloin hyvä ja turvallinen olla sekä elää.

Mikä saa meidät valitsemaan pelon rakkauden sijaan? Rakkauden tarve on meissä jo heti kun synnymme tähän maailmaan. Tarvitsemme osaksemme rakkautta ja hoivaa meidän varhaisimmissa vaiheissamme, pienenä vauvana ja lapsena. Jos meitä hoivaavat vanhemmat ja aikuiset eivät kykene sitä antamaan, opimme uskomaan, ettemme ole rakkauden arvoisia tai että rakkaus satuttaa, se ei ole turvallista ja siitä syystä koemme, ettei ole turvallista myöskään itse rakastaa. Näin ollen valitsemmekin pelon tunteen rakkauden tunteen sijaan. Silloin kun emme ole saaneet riittävästi rakkautta ja nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen kokemuksia syntyy meihin häpeä, joka on puhtaasti pelkoa. Pelkäämme, ettemme kelpaa, emme riitä, olemme huonoja ja osaamattomia. Häpeä saa meidät piiloutumaan, vetäytymään yhteydestä yksinäisyyteen, kokemaan riittämättömyyttä, huonommuutta ja kelpaamattomuutta. Häpeä voi myös näyttäytyä niin, että kaikin tavoin yritämme peittää häpeäämme yrittämällä todistaa omaa erinomaisuuttamme, paremmuuttamme ja astumme toisten päälle, jotta hetkeksi olomme helpottuisi. Me voimme syyttää ja syyllistää toisia tai osoittaa olevamme aina oikeassa. Me voimme monin eri tavoin ja strategioin yrittää selviytyä pelkojemme kanssa. Häpeä ei näyttäydy vaan yksilötasolla vaan myös kollektiivisesti ja näin ollen myös maailmanlaajuisesti, joka pahimmillaan johtaa maailman laajuiseen pelon ilmapiiriin.

Entä miten pelko vaikuttaa meihin silloin, jos pelon kulttuuri vallitsee vanhemmuudessa tai johtajuudessa? Se rampauttaa perheen hyvinvointia, työyhteisön hyvinvointia tai koko yhteiskunnan ja maailman hyvinvointia. Kun pelko ottaa liikaa valtaa, ei jää tilaa rakkaudelle ja ilman rakkautta emme ole turvassa vaan pelossa ja turvattomuudessa. Meidän ei myöskään ole turvallista kohdata pelkoa, ellei meillä ole turvaa kohdata sitä. Pelko nostattaa vihaa ja viha nostattaa pelkoa. Pelosta kumpuava viha on rikkovaa, kun taas rakkaudesta kumpuava viha on rakentavaa. On paljon turvallisempaa valita rakkaus ja sitä kautta rakkaudellinen viha, jonka puhdas tarkoitus on puolustaa ja suojella.

Meitä ei ole tarkoitettu elämään etäisyyden päässä toisistamme. Me tarvitsemme läheisyyttä, halauksia, kosketuksia, yhteyttä ja yhdessäoloa. Kosketus on meidän syvin tarpeemme vauvasta vaariin. Meillä ihmisillä on inhimillinen tarve liittyä muihin ihmisiin. Tarvitsemme yhteenkuuluvuuden tunnetta toisiimme niin ystävyys- ja parisuhteissa kuin perheissä ja työyhteisöissä ja erilaisten ryhmien ja tapahtumien kautta.

Tarvitsemme rakkaudellisen ilmapiirin, jossa voimme turvallisesti olla se kuka olemme ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olemme. Rakkaus sulattaa pelon ja häpeän, se saa meidät valitsemaan rakkauden.

MUIHIN VERTAAMISEN SIJAAN ARVOSTA ITSEÄSI

”Ihmisiä on kuin muurahaisia,

Ne loputonta polkuansa taivaltaa.

On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,

niin ettei heitä toisistaan voi erottaa.

Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen,

Niin kahta samanlaista eipä ois'.”

(Veikko Lavi – Jokainen ihminen on laulun arvoinen)

Itse kuulun siihen ikäluokkaan, joka muistaa radiossa soitettavan Veikko Lavin laulua - Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Laulussa lauletaan, miten jokainen ihminen on laulun arvoinen ja jokainen elämä on tärkeä. Laulu putkahti syvältä mielen sopukoista, kun pohdin muihin vertaamista ja sen vaikutuksia meidän ihmisten elämässä.

Erilaisuus on rikkaus eikä meidän tarvitse olla samanlaisia tullaksemme hyväksytyksi. Ja olemmehan me ihmiset kuitenkin lopulta hyvin samanlaisia, meillä jokaisella on tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olemme. Meitä tulisi kohdella samanarvoisina ja yhdenvertaisina. Kuitenkin maailmassa tapahtuu edelleen paljon eriarvoistamista monella saralla. Häpeä saa meidät eriarvoistamaan muita ja myös itseämme. Joskus häpeä näyttäytyy häpeämättömyytenä ja silloin on tarve polkea muita ja nostaa itseään jalustalle. Ja kun häpeä näyttäytyy häpeällisyytenä, alennamme itseämme, tunnemme olevamme muita huonompia ja nostamme muita jalustalle itsemme yläpuolelle. Vertaillessamme itseämme toisiin, emme aina tunnista mistä se voisi johtua. Kun omanarvontuntomme on heiveröinen, saa se meidät tuntemaan, että tuo toinen on osaavampi, viisaampi, kauniimpi, parempi kuin minä. Emme tällöin osaa nähdä omia vahvuuksiamme ja voimavarojamme realistisesti vaan pienennämme tai suurennamme itsemme riippuen siitä, kumpaan suuntaan häpeän vaaka on kallellaan.

Häpeästä kumpuaa myös kateus, toisella on jotain mitä minulta puuttuu ja se tuntuu sietämättömältä. Kateus voi joskus olla hyvinkin tuhoavaa. Jonkun toisen onni ei ole meiltä pois. Se ei tee meistä huonompia, jos joku on osaavampi jossain asiassa tai hänellä on luontaisia kykyjä, vaan me voimme olla osaavia jossain toisessa asiassa. Kun vahvistamme omanarvontuntoamme, vähenee tarve verrata itseämme muihin. Hyvä omanarvontunto on myös lääke kateuteen.

Me tarvitsemme lapsena peilejä, jotka kertovat meille omasta kelpaavuudestamme. Jos nämä lapsuuden peilit ovat vääristyneet, voimme katsoa itseämme aikuisenakin vääristyneiden peilien kautta. Emme lapsena osaa kyseenalaistaa meitä hoivaavia ja kasvattavia aikuisia tai vaikkapa koulukiusaajiamme, vaan sisäistämme häpeän ja koemme huonommuutta, mikä saa meidät vertailemaan, arvottamaan itseämme tai muita.

Häpeän varjo ei ulotu vain yksilöihin ja perheisiin vaan sitä on kouluissa, yhteisöissä ja organisaatioissa. Netin yhteisöpalveluista on tullut monelle nuorelle kanava, mitä kautta peilataan itseään ja omaa kelpaavuuttaan. Tällöin somekin voi aiheuttaa ja vahvistaa sekä ylläpitää häpeää, saaden vertailemaan itseään muihin tai pahimmillaan jopa tulemaan poljetuksi tai polkemaan muita ikävien kommenttien kautta. Somemaailmassa on myös paljon epätodellisuutta, vääristynyttä glamouria, joka voi olla jopa haitallista varsinkin nuorille, jotka hakevat hyväksyntää ja vielä paikkaansa tässä maailmassa.

Muihin vertaamisen sijaan onkin hyvä antaa itselleen hyväksyntää ja arvostusta, sillä jokainen meistä on laulun arvoinen.

HÄPEÄ – PELOLLA HALLINTAA

Häpeää ja siitä kumpuavaa narsismia tarkastellaan helposti yksilö tasolla, kuitenkin molemmat näyttäytyvät meille myös yhteiskunnallisesti ja globaalisti. Me ihmiset elämme osana yhteiskuntaa. Jos emme koe tulevamme yhteiskunnan hyväksymiksi aiheuttaa se häpeää. Jos yhteiskunnassa ihannoidaan kilpailua ja pärjäämistä lisää se häpeää. Häpeä on tunnetta siitä, että yhteys toisiin ihmisiin on uhattuna. Eriarvoistaminen aiheuttaa häpeää sekä sodat ja sotien aiheuttamat selviytymiskamppailut. Kokonaisia kansakuntia on sorrettu ja poljettu, samoin alkuperäiskansoja. Ihmisiä on hallittu pelolla. Häpeää on siirretty isältä pojalle, äidiltä tyttärelle ja sukupolvelta toiselle. Narsistinen yhteiskunta suosii ja ruokkii pyrkyryyttä, glamouria sekä täydellisyyteen pyrkimistä. Se väheksyy keskeneräisyyttä, läsnäolon tärkeyttä, luonnollisuutta ja tavallisuutta.

Pohtiessani häpeää yleismaailmallisella tasolla, tuntuu kuin häpeästä kumpuava syyllistäminen ja yleismaailmallinen leimaaminen olisi ottanut nykypäivän yhteiskunnassamme nyt liian isoa roolia. Pandemian aiheuttama pelko on vahvemmin nostattanut esiin tyypillisiä häpeän aiheuttamia lieveilmiöitä ja käyttäytymistyylejä kuten leimaamista, syyllistämistä, vihamielisyyttä, raivoa, kritiikkiä, eriarvoistamista ja kahtiajakoisuutta. Ihmisiä on vahvasti jaoteltu vastuullisiin ja vastuuttomiin - hyviin ja huonoihin.

Joko-tai -ajattelu, joka häpeästä kumpuaa, sisältää vaatimuksen kahtiajakoisista valinnoista. Tällaisessa ajattelussa ihmiset tai asiat ovat joko hyviä tai huonoja, ihmeellisiä tai kauheita. Tämän ajatuksen taustalla ihminen myös itse koko ajan arvioi itseään häpeästään käsin, jos en ole loistava tai virheetön, on minun oltava epäonnistunut. Siellä missä häpeä valtaa alaa, on rakkaus väistynyt ja pelot aktivoituneet. Pelkäämme ettemme riitä, osaa, kelpaa, pärjää tai selviä. Häpeä on pelkoa ja pelko aiheuttaa stressiä. Häpeän ja pelon tilassa meidän on vaikeaa elää luottamauksessa.

Häpeä on kokonaisvaltainen, kehollinen ja hermostollinen tila. Emotionaalisen trauman jälki, mitä häpeäkin on, johtaa siihen, että aggressio ja pelko tai lamaannus voivat käynnistyä myöhemmin vaarattomissakin tilanteissa, koska turvallisuustutkamme ei toimi luotettavasti. Tämä tarkoittaa sitä, että saatamme kokea vaaraa silloinkin, kun sitä ei ole. Autonominen hermosto, joka on tahdosta riippumaton hermosto, arvioi turvallisuutta jatkuvasti ja käynnistyy vaaran uhatessa jo ennen tietoista pyrkimystä. Parasympaattinen hermostomme aktivoituu silloin kun koemme turvaa, olomme on luottavainen ja levollinen. Sympaattisen hermoston toiminta aktivoituu uhkaavissa ja pelottavissa tilanteissa. Silloin olemme taistele ja pakene -tilassa, ylivirittyneessä tilassa. Jos tämäkään toiminta ei auta meitä, pudottaudumme seuraavalle alkukantaisemmalle tasolle, jota kutsutaan myös liskoaivotoiminnaksi, eläimillä tätä kutsutaan valekuolemaksi. Tässä tilassa olevan on vaan koitettava selviytyä pelon, häpeän ja hämmennyksen vallassa. Tässä tilassa vaivumme alivirittyneeseen ja passiiviseen tilaan, lamaannumme.

Tie tunneaivoihin kulkee minätietoisuuden kautta. Tulemalla tietoiseksi häpeästä ja omista sisäisistä kokemuksista sekä siitä mitä kehossamme ja meidän sisimmässä tapahtuu ja hoitamalla häpeää, vapautamme kehoomme lukkiutuneen energian. Häpeän ja pelon hälvetessä saavutamme turvallisuuden tunteen, joka on autonomisen hermoston toipumisen kannalta tärkein lähtökohta. Häpeästä vapautuminen vapauttaa meidät olemaan se kuka olemme ja valitsemaan rakkauden pelon sijaan. Tarvitsemme turvaa ja rakkautta voidaksemme kohdata häpeää ja pelkoa. Sisäisen turvan löytäminen itsessä auttaa meitä selviytymään silloinkin, kun ulkoiset olosuhteet ja muutokset tuntuvat meistä liian pelottavilta tai vaarallisilta.

NARSISMI

Abraham Lincoln on sanonut seuraavaa: Kaikkia ihmisiä voi huijata jonkin aikaa, joitakin ihmisiä voi huijata kaiken aikaa, mutta kaikkia ihmisiä ei voi huijata kaiken aikaa.

Me ihmiset haluamme lähtökohtaisesti uskoa hyvään, mistä syystä voi olla vaikea uskoa jonkun tekevän itselle, toiselle tai toisille sellaista mitä meille itsellemme ei tulisi mieleenkään tehdä. Haluamme mieluummin sulkea silmämme pahalta. Uskallus nähdä omaa varjoaan antaa meille mahdollisuuden nähdä myös muiden varjon. On olemassa ihmisiä, jotka pystyvät julmiin tekoihin ilman omantunnon tuskia ja empatiaa toista ihmistä kohtaan. He käyttävät toisia ihmisiä myös häikäilemättömästi hyväkseen ja ovat häpeämättömiä. Tällaiset ihmiset myös hamuavat valtaa ja he nauttivat päästessään hallitsemaan ihmisiä. Tästä syystä he pyrkivät yritysten, yhteisöjen, ryhmien ja kansakuntien johtohahmoiksi. Heillä on loistavat manipulointi taidot ja he saattavat alkuun olla taitavia peittämään omaa pimeää puoltaan.

Toisinaan heidän toimintansa verhoutuu niin taitavasti hyvään, jolloin ihmisten on todella vaikea nähdä sitä ja jotkut saattavatkin loppuun saakka pitää ihmistä hyvänä. Ikävästä käytöksestä tai julmista teoista huolimatta uskollisimmat ja hyväuskoisimmat silti sulkevat silmänsä. Toisinaan heidän käytöksensä voi ilmetä hyvinkin räikeänä ja röyhkeänä ja on näin ollen helposti havaittavissa. Tiukassa tilanteessa he heittäytyvät uhreiksi ja marttyyreiksi, kertoen miten heitä kohdellaan väärin eivät suinkaan he ole tehneet mitään väärää. Arvatenkin puhun nyt narsisteista ja psykopaateista, jotka nauttivat vallasta, valokeilassa olosta ja kaikenlaisesta huomiosta.

Psykopatia on äärimuoto narsismista, jolloin ihminen on narsistia vieläkin tunnekylmempi ja manipulatiivisempi. Tosin raja narsistin ja psykopaatin välillä voi olla hyvinkin häilyväinen, mistä syystä narsistin voi olla helppo astua ns. rajan yli psykopatian puolelle. Kaikki psykopaatit eivät suinkaan ole vankiloissa olevia murhaajia vaan on olemassa ns. valkokauluspsykopaatteja, joita on keskuudessamme, eikä heitä ole helppo tunnistaa. Varsinkin älykkäät valkokauluspsykopaatit eivät jää kovin helposti kiinni teoistaan. Loistavin manipulaatio- ja huijaamistaidoin he käyttävät ihmisiä hyväkseen ja kylvävät tuhoa vallankahvassa ollessaan tai jättävät taakseen särkyneitä sydämiä ja tyhjiä lomakoita. Kun opimme tunnistamaan ja tiedostamaan tätä ilmiötä olevan, sen helpompi meidän on siltä suojautua.

Narsistit ja psykopaatit ovat myös vanhempia, jolloin tällaisen problematiikan omaava vanhempi saa koko perheen voimaan pahoin. Tällaisen vanhemman vaikutus on tuhoisaa lapsen kasvulle ja kehitykselle, sillä hän pääsee vaikuttamaan alusta saakka lapsen persoonan muodostumiseen. Lapsi ei pysty itse mitenkään suojautumaan vanhemman tuhoisalta käytökseltä, ei ainakaan ennen teini-ikää. Hyvään uskovan ihmisen voi olla vaikea uskoa, ettei vanhempi olekaan lapsensa parasta ajatteleva ja lapsestaan hyvää huolta pitävä turvallinen aikuinen. Tällöin perheessä tapahtuvaa kaltoinkohtelua ei tunnisteta tai perhe voi olla hyvin suljettu tiivis yhteisö, jolloin perheen ongelmat jäävät muilta piiloon. Samalla tapaa kuin narsistinen ja psykopaattinen ihminen käyttää muita ihmisiä hyväkseen, käyttää narsistinen ja psykopaattinen vanhempi lastaan omiin tarkoitusperiinsä, pönkittääkseen omaa itseään ja erinomaisuuttaan.

Tällaiselle vanhemmalle lapsi on objekti, jota käytetään ja joka kuuluu hänelle, jolloin lapsesta tulee helposti esim. erotilanteissa vallankäytön väline. Narsistisen vanhemman rakkaus on ehdollista, ei aitoa ehdotonta rakkautta. Lapsi on niin vanhempiensa varassa, ettei hänellä ole muita keinoja kuin sopeutua, jolloin hän voi fantasioida vanhempaansa. Vanhempi saattaa myös sanottaa lapselle kuinka ihana tai hyvä äiti tai isä hänellä on, vaikka teot olisivat täysin ristiriidassa vanhemman sanojen kanssa. Kertoa lapselle miten erityinen heidän suhteensa on sitoen näin lapsen itseensä hyvin vahvasti. Tällaisessa perheessä kasvaneella lapsella voi aikuisenakin olla käsitys hyvästä lapsuudesta, vaikka se olisi ollut aivan kaikkea muuta. Tällaisessa perheessä ei ole ollut lupaa tunteille ja tunteita on vähätelty, mistä syystä omien tunteiden vähättely ja ohittaminen on helppoa itselle vielä aikuisenakin.

Narsistisen vanhemman lapsi kantaa narsistisen vanhemman hänelle siirtämää häpeää ja syyllisyyttä ja kärsii heikosta omanarvontunnosta. Mistä syystä aikuisena on vaikea uskoa omaan riittävyyteen ja kelpaavuuteen. Tai uskoa omiin kokemuksiin ja tuntemuksiin, kun on sanotettu miten asiat ovat ja miltä tuntuu tai ei saa tuntua. Näin ollen voi olla vaikeaa osata myöhemminkään muodostaa omaa käsitystä asioista tai tilanteista, vaan on helpompi ohittaa ne tai vähätellä omia kokemuksia. Voi olla vaikeaa tunnistaa omaa kaltoinkohteluaan, joka on niin tutun turvatonta, sitä mihin on tottunut. Näin ollen sitä helposti hakeutuu uudelleen samankaltaisiin ihmissuhteisiin.

Parisuhteessa tai yhteisössä manipuloiduksi, hyväksikäytetyksi ja kaltoinkohdelluksi joutuminen murentaa omanarvontuntoa, tällöin uhri tarvitsee tukea eheytyäkseen ja kootakseen minuutensa rippeet. Samalla tapaa pitkään valtionjohdossa tai jossain muussa korkeassa johtotehtävässä oleva narsisti tai valkokauluspsykopaatti voi saada kansakunnan voimaan pahoin ja romutettua koko yhteiskunnan. Tällainen johtaminen aiheuttaa yhteiskunnassa monen laista tuhoa kuten kahtiajakautumista, eriarvoisuutta, sekasortoa tai jopa sodan. Tällaisen ihmisen johtaessa vaikkapa yritystä vuosikausia tai vuosikymmeniä, voi hän saada ujutettua narsismiaan niin syvälle yrityksen rakenteiseen, että sen sieltä poissaaminen vie aikaa tai hän jopa pahimmassa tapauksessa onnistuu tuhoamaan yrityksen täysin.

Valitettavaa on, ettemme voi mitenkään välttyä kohtaamasta narsistisesti käyttäytyviä ihmisiä, narsisteja tai psykopaatteja mutta voimme oppia suojautumaan heiltä, kunhan ymmärrämme ilmiötä ja opimme tunnistamaan sellaista kohdatessamme. On uskallettava kohdata myös se tosiasian, että pahoja ihmisiä on olemassa ja heitä on mahdotonta auttaa. Meidän on ainoastaan pelastettava itsemme heidän kynsistänsä. Aikuisena voimme oppia suojautumaan kaltoinkohtelevilta ja hyväksikäyttäviltä ihmisiltä, eikä meidän tarvitse suostua heidän uhreikseen, vaan voimme laittaa heille tiukat rajat. Toisin on kuitenkin lapsella, joka joutuu elämään narsistisen tai psykopaattisen vanhemman läheisyydessä. Lapset ovat aina uhreja ja vanhempiensa varassa olevia, eivätkä siitä syystä kykene itse suojautumaan. Heitä on pyrittävä suojelemaan kaikin keinoin ja silloin tärkeässä roolissa ovat lastensuojeluviranomaiset, perheneuvolat, turvakodit, yms. tahot, joilla on mahdollisuus puuttua lasten hyvinvointiin ja oikeuksiin elää turvassa.

Narsistisen vanhemman aiheuttamat haavat ovat syvät ja niistä eheytymiseen ihminen tarvitsee pitkäkestoista terapiaa. Tarvitsemme tukea ja terapiaa myös aikuisena päästäksemme eroon narsistisesta suhteesta ja toipuaksemme sen aiheuttamista haavoista.

HÄPEÄN SUMUVERHOT

Mitä sankempi häpeän sumu meitä ympäröi, sitä vaikeampi sen läpi on nähdä. Saadaksemme tietää keitä me olemme, tarvitsemme siihen heijastavaa peiliä meitä hoivaavalta vanhemmalta. Kun peili on vääristynyt ja sumea, muodostamamme käsitys ei vastaa todellista käsitystä itsestämme vaan ovat heijastusta vanhempien omasta häpeästä. Selviytyäksemme meihin siirretyn häpeän kanssa kehitämme erilaisia puolustus – ja selviytymisstrategioita. Tässä kirjoituksessa kuvaan niistä varhaisempia kerroksia.

Kaikkein alkeellisin puolustus on kieltäminen. Uhkaa kohdatessa kieltäydytään näkemistä mitä tapahtuu.

Mitä enemmän lasta on loukattu ja kaltoinkohdeltu, sitä vahvemman fantasiasidoksen hän vanhempaansa luo. Kun fantasiasidos on muodostettu, on myös näkemästä kieltäytyminen automaattista ja tiedostamatonta. Tämä myös selittää miksi kaltoinkohdellut ja hylätyt lapset suojelevat vanhempiaan pakonomaisesti velvollisuuttaan. Työssäni kohtaan aikuisia, joiden on vaikea ymmärtää tulleensa lapsuudessa kaltoinkohdelluksi, vaikka kyseessä on ollut todella rajuakin kaltoinkohtelua.

Dissosioiminen on puolustuskeino, johon liittyy kieltäminen ja taantuminen. Siihen ei aina tarvitse liittyä väkivaltaista häpäisemistä kuten seksuaalista ja fyysistä väkivaltaa vaan myös tunnepitoinen pahoinvointi, vakava trauma tai krooninen ahdistuneisuus voivat sitä aiheuttaa. Se on hetkellistä tunnottomuuden tilaa, jossa vaivutaan ikään kuin päiväuneen, irtaannutaan itsestään ja omasta kokemuksesta silloin, kun kipu ja häpeä tuntuvat liian sietämättömiltä kestää.

Projektio, eli oman mielentilan heijastaminen toiseen. Se on kivuliaan ja ikävän asian tai tunteen sijoittamista itsemme ulkopuolelle. Kun emme tiedosta ja tunnista häpeää itsessämme, siirrämme siihen liittyvän vihan ja vaikeat tunteet toiseen ihmiseen.

Valeminä on myös yksi varhaisista puolustuskeinoista, joka on luotu lievittämään häpeää ja sen tuomaa tunnetta. Toimimattomassa perheessä lapsi oppii ottamaan tietyn roolin selvitäkseen häpeän kanssa. Rooli voi olla taakankantaja, joka hoivaa ja huolehtii toisista, hakien näin hyväksyntää ja rakkautta. Rooli voi olla sankari, joka suorittaa ja hakee hyväksyntää ja rakkautta tekemisen kautta. Rooli voi olla näkymätön lapsi, joka on helppo eikä ole vaivaksi ja saa sillä hyväksyntää ja rakkautta. Rooli voi olla klovni, hauskuuttaja, vitsailija, joka tällä tavoin yrittää ylläpitää hyvää ilmapiiriä, hakien sitä kautta rakkautta ja hyväksyntää. Syntipukki roolin omaava on tuonut näkyväksi sen mitä perheessä peitellään ja tulee hylätyksi, se ajaa hänet hakemaan hyväksyntää ja rakkautta jengeistä, porukoista.

Yrittäessämme selviytyä häpeän kanssa on meissä silloin useita sitä vastaan kehitettyjä puolustuksen kerroksia. Mitä syvempi ja varhaisempi kerros on, sitä automaattisempia ja tiedostamattomampia ne ovat. Yllä kuvaamani häpeän varhaisimmat puolustusmekanismit siirtyvät aikuisuuteen, kun edelleen yritämme selviytyä sisäistetyn häpeämme kanssa. Kieltäydymme näkemästä mitä ympärillämme tapahtuu ja fantasioimme. Keskitymme hyvään ja kieltäydymme näkemästä pahaa. Dissosioimme ja projisoimme toisaalle sen mitä emme kykene itsessämme näkemään. Meillä voi myös olla käytössä useampikin eri valeminän rooli. Ajatus itsestämme voi olla; ”minä nyt olen tällainen suorittaja” tai ”minä niin herkästi huolehdin muista ja kannan vastuuta”. Emme siis välttämättä osaa erottaa omasta persoonasta häpeäpersoonaa, jonka olemme niin vahvasti sisäistäneet, vaan uskomme olevamme tuo väärä itse.

Häpeä työskentelyyn liitän kolme T: kirjainta. Tiedostaminen, Tunnistaminen ja Tunnustaminen. Ihan ensimmäiseksi meidän tarvitsee tiedostaa, että tällaista sisäistettyä häpeää on ja miten se eroaa terveestä häpeästä. Meidän tulee tunnistaa, miten se minussa itsessä näyttäytyy ja myös tunnustaa itsessä oleva sisäistetty häpeä. Häpeä voi aiheuttaa häpeän häpeää. Häpeämme, että meillä on tämä häpeä, jolloin se voi muodostua esteeksi kohdata häpeää itsessä. Häpeästä on mahdollista vapautua ja siitä vapautumiseen tarvitsemme rakkaudellisia peilejä sekä turvallisen ympäristön.

KERRO, KERRO KUVASTIN

Narsistin ihailun tarve on kuin pohjaton kaivo, jossa kannettu vesi ei pysy. Mikään määrä ihailua ei riitä narsistille, vaan hänellä ihailun tarve on kyltymätön. Mikään määrä huomiota ei saa häntä tyytyväiseksi, vaan hänen on saattava muilta ihmisiltä jatkuvaa huomiota ja todistelua omalle erinomaisuudelleen ja omalle olemassaololleen. Narsistin minäkuva ei ole päässyt kehittymään terveellä tavalla. Häpeä on niin massiivinen, ettei hän kestä oman keskeneräisyytensä kohtaamista. Narsistin sisin on täynnä kateutta ja raivoa, minkä ulkoinen julkisivu hyvin peittää. Narsistinen raivo voi myös olla todella tuhoavaa. Narsisti on häpeämätön eikä kykene tuntemaan tervettä häpeää ja syyllisyyttä.

Lumikki-satu on oiva kuvaus narsismista, jossa ilkeä äitipuoli tarvitsee jatkuvaa todistelua omalle kauneudelleen. Eräänä päivän peili kertookin Lumikin olevan kaunein. Tätä kuningatar ei kestä ja hän haluaa tuhota Lumikin.

Somemaailma on narsistille loistava väline ja se myös ruokkii narsismia. Siellä on mahdollisuus olla jatkuvasti esillä ja saada ihailua, huomiota ja tykkäyksiä. Nykypäivän yhteiskunnassa narsismi näkyy aina vaan selvemmin ja olemme oppineet jo hyvin pitkälti hyväksymään tällaisen narsistisen kulttuurin osaksi yhteiskuntaamme. Kun elämme narsismin äärellä, on sitten kyseessä perhe, parisuhde tai jokin muu yhteisö tai jopa yhteyskunta, saa ilmiö meidät sokeutumaan, jolloin epänormaalista tulee normaalia. Silloin emme enää osaa kyseenalaistaa narsistista käytöstä vaan alamme sopeutumaan siihen. Yksilölle narsismin äärellä eläminen aiheuttaa aina häpeää kuten myös yhteiskunnassa vallitseva vahva narsistinen kulttuuri.

Haastattelin v. 2018 lopputyöhöni lastenpsykiatri Jari Sinkkosta, joka haastattelussaan kuvasi narsismia yhteiskunnassa seuraavasti: ”Narsistista kulttuuria kuvaa hyvin myös se, että riittää kun YouTubeen laittaa videon, jossa syödään mansikoita, ja sillä saa Japania myöden tykkäyksiä ja sillä on 200 000 katsojaa. Yhdysvalloissa narsistinen kulttuuri näkyy vielä räikeämmin, pitää olla glitteriä, korjataan kroppaa ja ollaan hirveän pinnallisia”

Lapset nykypäivänä jo hyvin varhain joutuvat alttiiksi haitallisille asioille mitä somemaailma monin eri tavoin tarjoaa. Heillä ei ole myöskään kykyä suodattaa mikä siellä on heille haitallista, mikä on tervettä ja mikä ei, siksi heitä olisi kaikin tavoin suojeltava. Sinkkonen toteaa kirjassaan Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä, miten kaikkinainen syyllistäminen on narsistisessa kulttuurissa julistettu rikkomuksista suurimmaksi. ”Syyllisyys on merkki terveestä kyvystä erottaa oikea ja väärä, ja se johtaa hyvässä tapauksessa asioiden korjautumiseen. Emme voi sulkea silmiämme maailmalta, jolle lapsemme joutuvat alttiiksi, emme liioin voi vetäytyä vastuusta. Muutoksen on lähdettävä aikuisista ja muutoksia liikkeelle panevana voimana voi joskus olla pieni syyllisyyden kirpaisukin”.

Narsistinen kulttuuri näkyy aina vaan enenevässä määrin edellä mainitun tavoin myös meillä täällä Suomessa. Ihannoidaan täydellisyyden tavoittelua ja itsensä korostamista, pitää olla glamouria, itsensä muokkaamista ja filtteröintiä. Se tekee tavallisuudesta ja arkisuudesta tylsää ja laimeaa eikä luonnollisuutta, erilaisuutta ja läsnäolon tärkeyttä kyetä enää arvostamaan. Älypuhelimet, somemaailma, tositeeveet ja YouTube ovat jo niin iso osa arkipäivää, minkä vuoksi voi olla vaikeaa nähdä tämän kaiken haitallista puolta ja myös sitä valtavaa yhteydettömyyttä mitä laitteet voivat aiheuttaa.

Terve narsismi perustuu todelliseen itsetuntoon. Silloin olemme ns. omassa koossamme. Meidän ei tarvitse pienentää itseämme eikä suurentaa itseämme vaan hyväksymme itsemme sellaisena kuin olemme, jolloin näemme omat vahvuutemme ja voimavaramme realistisesti. Silloin uskallamme pyrkiä omiin tavoitteisiimme, erotamme todellisuuden kuvitelmista ja silti pystymme unelmoimaan. Emme tarvitse itsemme ulkopuolelta vahvistusta omalle kelpaavuudellemme. Osaamme ottaa rakentavaa kritiikkiä vastaan ilman, että se romahduttaa meitä, uskoamme itseemme ja omiin kykyihimme. On siis tärkeää ottaa oma potentiaali käyttöön, käyttää lahjojaan ja rakastaa itseään ja sitä kautta terveellä tavalla huomioida muita itseämme hylkäämättä.

Kannustan rohkeasti tarkastelemaan narsistista kulttuuria ja sitä mihin suuntaan yhteiskunnassa olemme menossa ja millaisia valintoja voisimme kukin omalla kohdallamme tehdä. Mikäli tunnistaa lähteneensä narsistin ylenpalttiseen palvomiseen, ihailuun ja nostattamiseen, kannustan rohkeasti tutkiskelemaan itseään. Mihin omaan tiedostamattomaan haavaan se kenties on itsessä osunut?