website templates

Tunnista tunteesi – Tunnet itsesi


Tunnista tunteesi – Tunnet itsesi

Tunteet ovat mukana jokapäiväisessä elämässämme ja ohjaavat meidän tekemisiämme. Tunteet tuntuvat aina myös kehossamme. Tunnetaidoilla tarkoitetaan erilaisten tunteiden tunnistamista ja sanoittamista sekä ilmaisemista. Kaikki tunteet ovat tärkeitä ja sallittuja, ei ole väärin tuntea tunteita eikä ole olemassa vääriä tunteita. Meillä on lupa tuntea juuri niitä tunteita mitä tunnemme. 

Tunteiden yksi tärkeimmistä tehtävistä on kertoa meille, mikä on meidän hyvinvointimme kannalta tärkeää. Tunteita ei kannata piilottaa, sillä patoutuessaan sisälle ne vievät energiaa ja aiheuttavat pahaa oloa. Tunteiden tukahduttaminen voi aiheuttaa meille jopa kehollisia kiputiloja. Kehon ja mielen yhteyden vuoksi esim. vihan tai ärtymyksen tunteiden tukahduttaminen voi aiheuttaa meille päänsäryn tai jopa migreenin. Jättäessämme omat tarpeemme huomiotta me myös tukahdutamme tunteitamme, sillä jokaisen tarpeemme taustalla on jokin tunne.

Opimme tunnistamaan ja nimeämään tunteitamme pienestä pitäen. Kykyymme tunnistaa ja nimetä tunteitamme vaikuttaa se, miten hyvin vanhempamme ovat kyenneet vastaamaan meidän tunnetiloihimme ja miten hyvin he itse ovat kyenneet ilmaisemaan ja käsittelemään omia tunteitaan. Jos lapsena emme ole saaneet syliä surullemme tai vihan näyttäminen ei ole ollut sallittua ja pelkoakin on vähätelty, opimme torjumaan itsessämme näitä tunteita. Tästä syystä meille voi olla vielä aikuisenakin vaikeaa tunteiden tunnistaminen, tunteminen ja ilmaiseminen. Eikä ole tavatonta sekään, että häpeämme surun tai vihan tunteita.
Viha on terve reaktio, joka suojelee meitä. Viha auttaa meitä laittamaan rajat, silloin kun niitä tarvitsemme esim. hankalissa ihmissuhteissa. Pelko taas varoittaa meitä ympäristön vaaroista. Suru on menettämisen tunne ja auttaa meitä hyväksymään menetyksemme sekä päästämään irti sellaisesta, mistä joudumme luopumaan. Jos meillä on vaikeuksia tunnistaa ja käsitellä vaikeita tunnetilojamme, saatamme jäädä tunteittemme vangeiksi. Pelkäämme silloinkin, kun ei ole enää pelättävää ja tunnemme olomme turvattomiksi. Jäädessämme jumiin suruun emme suostu hyväksymään menetystämme ja voimme masentua. Käsittelemätön viha voi ilmetä katkeruutena tai uhrin asemaan jäämisenä, jolloin emme tunnista vihaamme tai meillä ei ole taitoja käsitellä vihaa. 

Liian kiltti ihminen ei osaa näyttää tunteitaan, vaan kätkee ne sisälleen. Liialliseen kiltteyteen liittyy myös lapsena syntynyt häpeä. Muiden miellyttämisellä yritämme kelvata muille, saada hyväksyntää ja arvostusta. Kun olemme lapsena tottuneet olemaan toisia varten, laitamme vielä aikuisenakin omat tarpeemme ja toiveemme viimeisiksi ja muiden ensimmäisiksi. Tämä voi johtaa pahimmillaan lopulta uupumiseen. 

Minä olin lapsena oppinut kiltiksi, muiden tarpeista ja toiveista huolehtijaksi. En osannut tunnistaa vihaani eikä minulla ollut taitoja käsitellä vihaani, siksi olin myös helppo uhri kaltoinkohtelijoille. Kaltoinkohtelijaani saatoin sääliä mutta en osannut tuntea vihaa häntä kohtaan. Viha oli minulle vieras ja vaikea tunne, en yksinkertaisesti osannut tuntea vihaa. Tukahdutin tunteitani ja kärsin nuoruudestani saakka päänsäryistä ja migreeneistä. Söin migreeni- ja särkylääkkeitä päänsärkyihini vuosikausia. Vasta terapiani avulla opin vihdoin tunnistamaan, käsittelemään ja ilmaisemaan myös vihaa. Koulutukseni kautta tutuksi tulleessa vihatyössä pääsin myös työstämään vihaani. Vihan tunteen opettelun myötä pääsin eroon päänsäryistäni, enkä ole enää vuosiin kärsinyt migreenistä enkä ole syönyt migreenilääkkeitä, harvoin enää mitään muitakaan särkylääkeitä.


Lohdullista on se, että voimme opetella vielä aikuisenakin tunnetaitoja eikä meidän tarvitse opetella niitä yksin.


SURU ON KUNNIAVIERAS


SURU ON KUNNIAVIERAS

Surua kyynelin kastella täytyy, jotta se puhkeais kukkaan, laulaa Jenni Vartiainen laulussaan Suru on kunniavieras. Viisaasti sanotettu, sillä kyllähän ne kyyneleet kuuluvat suruun ja hoitavat surua. Kuitenkin monelle meistä itkeminen voi olla vaikeaa ja jopa hävettävää. Tuska on tuskallista, eipä siis ihme, että sitä tuskaa ja surun pimeyttä tahtoisi välttää kaikin tavoin. Surun mustaan aukkoon meneminen pelottaa, mitä jos sieltä ei enää pääsekään pois, mitä jos se nielaisee minut kokonaan? Suru niin kovin raskas tunne ja vie voimia. Haluamme myös pitää niin kovasti kiinni, emme luopua siitä mistä sillä surun hetkellä joudumme luopumaan. Kuitenkin me joudumme ensin menemään suruun, jotta luopuminen ja irti päästäminen on mahdollista. Surun kautta pääsemme usein myös kosketuksiin vihan kanssa. 

Suremistavat meillä ihmisillä ovat yksilöllisiä. Suru on menettämisen tunne. Suruja on monenlaisia, isoja ja pieniä suruja. Suremme sitä mikä on poissa tai muuttunut. Aikuisina surua kohdatessamme myös sillä on vaikutusta, miten olemme lapsena saaneet syliä surullemme. Jos emme ole saaneet syliä surulle lapsena, voi syliä olla silloin vaikea hakea myös aikuisenakaan. Aikuisena se ilmenee vaikeutena hakea tukea tai ilmaista surua muiden aikana, jolloin sitä yrittää vaan olla reipas ja peittää surua. Mieluummin vetäytyy nuolemaan haavojaan yksin, jolloin surusta tulee entistäkin raskaampaa kestää. Toiset taas purkavat suruaan toimintaan, jotta olo helpottuisi ja ei tarvitsisi niin kovasti tuntea, kun keskittyy tekemiseen. Molemmat tavat ovat selviytymiskeinoja selvitä surun tunteen kanssa yksin.

Suru ei ole mikään häiriötila, vaan normaali reaktio menetykseen. Silloin kun normaali surutyö epäonnistuu, menetyksen kokenut ei kykene myöntämään menetystä itselleen eikä lakkaa yrittämästä saada menetettyä takaisin. Pitkittyessään se sitten voi altistaa masennukselle. Ihminen voi myös lamaantua surun kohdatessaan. Lamaantumisen avulla voidaan voittaa aikaa surun käsittelylle, mutta pitkittyessään se voi muuttua masennukseksi. Surutyö on siis tärkeää tehdä. Suru kaipaa tulla nähdyksi ja kohdatuksi, suru tarvitsee syliä.

Suruun suostuminen on hyväksymistä jonkin asian päättymiselle, ja silloin irti päästäminen on mahdollista. Jollekin voi olla tärkeää saada puhua surustaan ja menetyksestään uudestaan ja uudestaan, kun taas joskus riittää pelkästään se, että joku vaan on lähellä, eikä silloin tarvita sanoja. Tärkeää surun kohdatessa on se, ettei sureva jää yksin. Joskus ihmiset saattavat karttaa surevaa, koska eivät tiedä miten heidän tulisi suhtautua tai toimia, mitä sanoa surevalle. Ei sureva kuitenkaan vaadi surussaan ihmeellisiä tekoja ja tai sanoja muilta ihmisiltä, myötätuntoinen katsekin jo riittää.

Yksitoista vuotta sitten kun menetimme poikavauvamme, oli suruni niin musertavaa, että sen alle tunsin itsekin musertuvani. Yritin olla reipas mutta romahdin, sairastuin. Viisas keho onneksi viestitti, että on aika pysähtyä ja surra.

Suru jälleen koputti oveamme, en halua avata sille ovea. En halua luopua toivosta, en päästää irti. Samalla tiedän, on aika avata ovi ja tervehtiä surua, päästää suru sisälle.

Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle, syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin

(Jenni Vartiainen, Suru on kunniavieras)

HÄPEÄ MINUSSA


HÄPEÄ MINUSSA

Pelko valtaa mieleni. Se vie minut syviin vesiin kuin pyörre, joka painaa alas. Se vie mennessään kaiken, luottamuksen, uskon ja toivon. Se talloo minua, murjoo minua niin, etten usko itseeni. Häpeä minussa kertoo minulle, etten osaa mitään ja ei minusta mihinkään ole. Lapsi minussa pelkää. Ärsyynnyn häneen. Aikuinen minä, hylkää tuon pienen lapsen, joka on hylätty aiemminkin. Missä on rakkaus? Miksi olen julma häntä kohtaan? Pelko ja häpeä on ottanut minussa vallan. Havahdun lopulta tuon lapsen hätään. Otan hänet syliini ja sanon, sinä kelpaat ja osaat, olet rakas...

Häpeä on ihmiselle vaikeimpia tunteita kestää, ikään tai asemaan katsomatta. Terve häpeä liittyy katumukseen väärästä teosta, kun taas myrkyllinen häpeä on kokonaisvaltainen tunne siitä, että on vääränlainen, huono. Se on tuskallinen tunne omasta kelvottomuudesta, arvottomuudesta. Häpeään liittyy syvä kaipuu tulla nähdyksi – samalla paljastumisen lamaannuttava kauhu. On pakko piiloutua tai selviytyä tuosta musertavasta, kaiken nielevästä tunteesta. Jotta selviämme häpeästä, otamme käyttöömme erilaisia selviytymisstrategioita. Häpeästä kumpuaa mm. kiltteys, miellyttäminen, holhoaminen, alistuminen, alistaminen, addiktiot, läheisyyden pelko, toistuvat tuhoisat suhteet, pyrkimys vahvuuteen ja kontrolliin.

Häpeään liittyy myös joko / tai -ajattelu, ”pitäisi” -ajattelu, syyttäminen ja yleismaailmallinen leimaaminen, jolla estämme katsomasta itseämme ja tuntemasta omaa tunnetta omasta kivustamme sekä katastrofiajattelu, jolloin heti pelkäämme pahinta ja myös oikeassa oleminen, jolloin jatkuvasti on todistettava olevansa oikeassa jne. Häpeä voi siis ilmetä monin eri tavoin arjessamme, ilman että edes välttämättä tunnistamme sitä häpeän kieleksi.

Se miten meidän tarpeisiimme ja tunteisiin vastataan ja miten meidät mitätöidään tai ohitetaan varhaislapsuutemme eri kehitysvaiheissa vaikuttavat käsitykseemme omasta itsestämme pitkälle elämässä. Se, ovatko saamamme katseet olleet hyväksyviä ja rakastavia vai ovatko ne olleet tuomitsevia tai kritisoivia, niiden varaan meidän minuutemme ja käsitys itsestämme rakentuu. Onneksi se ei kuitenkaan ole lopullinen tuomio, vaan voimme aikuisina ryhtyä oman elämämme arkkitehdeiksi. Voimme ottaa haltuun oman elämämme rakentamalla itsellemme uuden käsityksen itsestämme. Voimme luoda itsellemme niitä hyväksyviä ja rakastavia katseita ja myötätuntoisia ja lempeitä ajatuksia itsestämme. Muuttaa uskomuksia ja käsityksiä itsestämme.

Kun opettelemme olemaan hyväksyviä, myötätuntoisia ja lempeitä itsellemme, silloin osaamme herkemmin olla sitä myös toisille.

NARSISTIN MENTÄVÄ AUKKO


NARSISTIN MENTÄVÄ AUKKO

Reaktiomme narsistiin riippuu paljolti meidän aiemmista kohtaamisistamme narsistien kanssa. Kokemusasiantuntijuuden nostaisin isoon rooliin. Omakohtaista kokemusta omaava osaa jo tunnistaa ja ymmärtää helpommin mistä oikein on kyse. Hän kykenee myös auttamaan toista uhria. Ilmiönä narsismi on erittäin vaikea ja moniulotteinen. Narsismin tunnistaminen ja tiedostaminen on suoja ja se antaa myös uhrille mahdollisuuden toipumiseen. Mitä vähemmän olemme tiedostaneet omaa narsistista haavaamme, sitä herkemmän sokeudumme narsisteille ja tulemme huijatuksi.

Narsisti sanaa ikävä kyllä käytetään nykyään liian herkästi. On helppoa leimata hankalasti käyttäytyvä tyyppi narsistiksi. Liian herkkä leimaaminen voi saada aikaan sen, että aletaan sulkemaan pois oikeaa narsistista ongelmaa leimaamisen pelosta. Jokainen hankala ex-kumppani tai hankala pomo ei ole narsisti, mutta hänellä voi ilmetä narsistista käyttäytymistä. Oma vanhempi, kumppani tai pomo voivat oikeasti olla narsisteja ja saavat paljon vahinkoa aikaan. Siitä syystä on tärkeää tunnistaa mistä oikein on kyse. Riittävä tieto ja ymmärrys narsismista on tärkeää. 

Omalla kohdallani oppini narsismista on vaatinut useamman kerran narsistin uhriksi suostumisen ja heidän taholtaan kaltoin kohdelluksi tulemisen, kuin myös useamman eri tavoin käyttäytyvän narsistin kanssa tekemisiin joutumisen ennen kuin aloin ymmärtämään ja tunnistamaan niinkin vaikeaa ilmiötä kuin narsismi. Toipumiseni on vaatinut itseltäni lapsuuteeni palaamista sekä peiliin katsomista ja ymmärrystä omasta narsismistani, narsistisesta vajeestani sekä ymmärrystä myös sukupolvien ketjusta. 

Narsistivanhemman lapsista tulee enemmänkin häpeäalttiita kuin häpeämättömiä, vähemmän avoimesti tunnustusta janoavia ja useimmiten hyväksikäytettyjä kuin hyväksikäyttäjiä, mutta samalla tavoin rajattomia. Heidän voi olla rajattomuudesta johtuen vaikea pitää puoliaan, ja siksi he ovat helppo saalis narsisteille, jotka käyttävät heitä hyväkseen samoin kuin heidän vanhempansa aikoinaan. Tällä tavoin alttius joutua narsistin uhriksi välittyy siirtotaakkana sukupolvelta toiselle. 

Narsismin problematiikkaan liittyy vahvasti häpeä. Terve häpeä liittyy katumukseen väärästä teosta, kun taas sisäistetty myrkyllinen häpeä on kokonaisvaltainen tunne siitä, että on vääränlainen, huono, kelpaamaton. Häpeäalttiilla tämä ilmenee lähinnä narsistisena vajeena ja häpeämättömällä se näyttäytyy ylikorostuneena narsismina. Narsistit vetävät puoleensa ihmisiä, joilla on narsistinen vaje, heikko oman arvon tunto. Arvottomuutta kokeva suostuu toisen mitätöimäksi, pomputeltavaksi ja kynnysmatoksi. Narsistin keskeisin tuntomerkki on kyvyttömyys kokea syyllisyyttä. Kyvyttömyys myöntää virheensä, kyvyttömyys ottaa vastuu omasta keskeneräisyydestä. Häpeä on narsistille sietämätön tunne, mistä syystä hän ei kykene tuntemaan syyllisyyttä ja siksi hänen pitää siirtää se muiden kannettavaksi. 

Terve narsismi perustuu todelliseen itsetuntoon, kykyyn ottaa toinen huomioon hylkäämättä itseään ja eläytyä toisten tunne-elämään. Se on kykyä erottaa todellisuus kuvitelmista, mutta pystyä silti unelmoimaan. Se mahdollistaa pyrkimisen määrätietoisesti omiin tavoitteisiimme ja nauttimaan niiden saavuttamisesta ilman lamauttavaa epävarmuutta, jolloin kykenee kokemaan mielihyvää itsestään ja olemassaolostaan. 

Kaikilta meiltä ihmisiltä puuttuu jossain määrin kykyä rakastaa itseään, mistä syystä meissä jokaisessa on eri asteisia narsistisia piirteitä. Jos löydät niitä itsestäsi, älä ole huolissasi. On ”terveen merkki” pohtia ja huomata itsessään erilaisia käytösmalleja, myös puutteita, itsekkyyttä ja narsismia sekä terveen narsismin vajetta. Tiedostamisen kautta voi käytösmallejaan muuttaa ja lähteä hoitamaan omia haavojaan. Narsistille huonommuus ja heikkous ovat sietämättömiä tunteita ja siksi hän ei kykene kohtaamaan niitä, vaan siirtää tunteen toiseen syyttämällä kumppania tai työkaveria kivuliaista tunteistaan. Narsistilla on täydellinen kyvyttömyys ottaa vastuuta käytöksestään, ”mikään ei voi olla minun vikani”. 

Että uskaltaisimme lähteä ja pysyä poissa narsistin läheltä, tarvitsemme siihen ulkopuolista tukea. 

VASTUU JA VALLANKÄYTTÖ


VASTUU JA VALLANKÄYTTÖ

Minua on surettanut se, kun viime aikoina on ollut paljon kirjoituksia siitä, miten vanhukset ovat heitteillä hoivakodeissa. Tuntuu pahalta ajatella, miten täysin toisten varassa olevat vanhukset jätetään oman onnensa nojaan, heidät ts. hylätään. Meistä jokaisesta tulee vanhuksia, me kaikki taannumme uudelleen hoivattaviksi, syötetyiksi ja vaippoihin ts. taannumme lapsiksi. Silloin tarvitsemme uudelleen samanlaista hoivaa kuin pieninä lapsina, kosketusta, kohtaamista, nähdyksi tulemista, keskustelua ja jonkun, joka vie meitä ulos. Vanhukset siis tarvitsisivat lähelleen vastuullisia aikuisia huolehtimaan heistä. Ja kun näin ei käy, tätä sitten selitellään resurssipulalla ja taustalla puhuu raha. Meidän pitäisi pystyä luottamaan yhteiskunnassamme siihen, että meistä pidetään huolta vanhoinakin. Jos niin ei tapahdu, joku ei ole silloin ottanut vastuuta.

Toinen asia mihin toivoisin yhteiskunnassamme kiinnitettävän yhtä lailla huomiota kuin vanhuksiin ovat lapset. Lapsi tarvitsee rakkautta, hellyyttä, hoivaa, nähdyksi tulemista voidakseen hyvin. Mitä tapahtuu lapselle silloin, kun häneltä puuttuu vastuulliset vanhemmat? Hänet hylätään, ainakin emotionaalisesti. Joskus vanhempi tarvitsee tukea vanhemmuudessaan jostain syystä, silloin hänen pitäisi sitä ehdottomasti saada, se olisi lapsen edun mukaista toimintaa. Lapsi huostaanotetaan ja sijoitetaan laitokseen tai sijaisperheeseen, kun omat vanhemmat eivät kykene syystä tai toisesta huolehtimaan lapsestaan. Ketkä ovat silloin ne vastuulliset aikuiset, jotka ottavat hänestä vastuun? Yleensä se on kunnallinen lastensuojelu ja siellä olevat sosiaalityöntekijät. Entä jos he eivät ehdi ottaa vastuuta lapsen hyvinvoinnista? Joskus se sosiaalityöntekijän vastuu lapsen hyvinvoinnista on niinkin yksinkertainen kuin, että sijaisvanhemmat saavat riittävää tukea, jotta he jaksavat haastavassa vastuullisessa vanhemmuuden tehtävässään traumaattisen ja oireilevan sijaislapsen kanssa. Jos näin ei käy, joku ei ole silloin ottanut vastuuta. 

Johtajuuteen on hyvä rinnastaa vastuullinen vanhemmuus, vastuullinen aikuisuus. Silloin kun valta on väärissä käsissä, siitä syntyy vastuutonta mielivaltaista vallankäyttöä, joka ei johda hyvään lopputulokseen.

Itse koen äitinä, sijaisäitinä ja mummina olemisen vastuullisena tehtävänä. Ja koska täydellisiä ihmisiä ei ole, ei ole täydellisiä vanhempiakaan. En ole minäkään täydellinen äiti. Onneksi riittävän hyvä vanhemmuus riittää. Mitä on sitten riittävän hyvä vanhemmuus? Mielestäni se on lyhyesti sanottuna vastuun ottamista lapsesta, lapsen tarpeista huolehtimista ja se on myös vastuun ottamista omasta itsestään. 

En ole osannut aina toimia oikein ja olen kokenut äitiydessäni valtavaakin syyllisyyttä, ja olen myös siirtänyt tahtomattani ja tiedostamattani omaa häpeääni lapsilleni, sitä sukupolvien häpeätaakkaakin. Vanhemmuuteen kuuluu kestää niitä syyllisyydenkin kirpaisuja, kun ei ole pystynyt tai osannut toimia sen mukaan, mikä on oikein tai miten itse haluaisi toimia vanhempana. Syyllisyys vanhemmuudessa on tervettä. Inhimillistä on se, kun äiti tai isä väsyy, on nälkäinen, jolloin pinna kiristyy ja tipahdamme helposti samalle tasolle lapsen kanssa. Siinä voimme olla itseämme kohtaan myötätuntoisia mutta myös ottaa vastuuta omasta käytöksestämme. 

Ihminen tavattavissa -kasvuohjelmassa oivalsin lopulta syvällisemmin sen, mitä oikeasti on vastuullinen aikuisuus. Se myös avasi silmäni näkemään ympärillä vastuuttomuutta niissäkin tahoissa, joissa olin sokeasti uskonut sitä olevan. Ihmisiähän me kaikki olemme, erehdymme, eksymme, mutta lopulta kun otamme vastuuta itsestämme, osaamme ottaa vastuuta myös muista ja silloin olemme hyvän asian puolella ja teemme rakkaudellisia tekoja. 

MYRKYLLINEN HÄPEÄ


MYRKYLLINEN HÄPEÄ

Me kaikki tarvitsemme rakkautta ja hyväksyntää. Silloin, kun meidän rakkauden osoituksemme mitätöidään tai kielletään, saa se meidät häpeämään rakkautta ja sen tarvetta. Kun rakkaus on peliväline ja vallankäytön ase, läheisyys näyttäytyy meille silloin turvattomana ja epäluotettavana. Koemme turvattomuutta, jos emme voi lähisuhteissamme luottaa kehenkään tai mihinkään. Meillä kaikilla on oikeus rakastaa ja kokea vastarakkautta ja tämän menettäminen on elämän vaurioittavimpia kokemuksia ja aiheuttaa aina häpeää.

Minuutemme ja käsityksemme itsestämme rakentuu sen varaan, ovatko lapsuudessa saamamme katseet olleet hyväksyviä ja rakastavia, vai ovatko ne olleet tuomitsevia tai kritisoivia. Lapsi, joka on oppinut ansaitsemaan vanhempien hyväksynnän toimimalla heidän toiveidensa mukaan, ei välttämättä tunnista omaa persoonallisuuttaan eikä omia toiveitaan. Hänestä voi kasvaa itsensä kieltävä aikuinen, joka lukee ympärillään olevilta ihmisiltä, millainen hänen odotetaan olevan ja osaa toimia vain toisten toiveiden mukaan ja heidän odotuksiaan täyttäen, unohtaen omat tarpeensa ja toiveensa. Jos vanhemmilla ei riitä kylliksi aikaa ja läsnäoloa, lapsi kuvittelee helposti olevansa tiellä. Tarvitsemme vauvasta lähtien läpi elämämme nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksia.

Terve häpeä on tärkeä tunne, sillä se estää meitä tekemästä pahaa toisille tai saa meidät katumaan, jos olemme tehneet väärin. Kun ihminen ei häpeä sitä mitä hän on tehnyt vaan hän häpeää itseään ihmisenä, puhutaan sisäistetystä häpeästä. Häpeä, joka myrkyllisyydellään jäädyttää tunteet ja sulautuu kehoon henkilön persoonaksi, saa ihmisen tuntemaan olevansa läpeensä huono tai ei-hyväksytty, puutteellinen ja kelpaamaton. Tällainen arvottomuuden tunne saa ihmisen suostumaan toisen mitätöimäksi tai pomputeltavaksi ja kynnysmatoksi, jonka yli voi kävellä.

Sisäistettyyn häpeään sidottu ihminen on luonut väärän identiteetin, jonka taakse hän suojautuu peittääkseen puutteellisuuden erilaisin selviytymisstrategioin; olemalla mahdollistaja, hoivaaja, taakankantaja, klovni, suorittaja, sankari, syntipukki, näkymätön lapsi jne. Uskoen vahvasti olevansa se henkilö, jota rooli vaatii, tai uskoen vahvasti roolin osoittamien tunteiden olevan omia. Häpeä myös eristää meitä muista aiheuttaen erillisyyttä ja yksinäisyyttä, estäen meitä elämästä itsemme näköistä ja kokoista elämää.

Häpeä aiheuttaa läheisriippuvuutta, joka ilmenee täysin vasta aikuisten välisissä suhteissa. Läheisriippuvainen vetää ihmissuhteissa puoleensa narsisteja. Läheisriippuvaisen omanarvontunto on heikko, mistä syystä he hakevat arvoaan itsensä ulkopuolelta. Narsisti kykenee antamaan heille hyviä lupauksia, kunnes alkaa mitätöiminen ja häpäiseminen. Vaikka narsistin uhri olisi onnistunut irrottautumaan suhteesta, hän voi kantaa häpeää kaltoinkohtelustaan. Hän voi kokea syyllisyyttä ja häpeää myös siitä, ettei kykene lähtemään huonosta suhteesta.

Aikuisen uhrin tapaan myöskään narsistin lapsi ei ymmärrä tulleensa kohdelluksi huonosti vaan uskoo olevansa itse huono. Lapsina emme kykene kyseenalaistamaan narsistivanhemman toimintaa vaan olemme täysin vanhempiemme varassa.

Häpeästä vapautumisen ensi askel lähtee omaan häpeään tutustumisesta ja tehokkainta se on ryhmässä. Omanarvontuntomme vahvistuminen on myös suoja narsistin kohdatessamme.

Ilmoittaudu mukaan syyskuussa alkavaan häpeää käsittelevään ryhmään narsistien uhreille. Turvallinen ohjaus ja ryhmän hyväksyvä ilmapiiri antavat uskallusta tulla näkyväksi omana itsenään ja mahdollisuuden tutustua omaan sisäistettyyn häpeään sekä vapautua tästä myrkyllisestä, elämää kahlitsevasta häpeästä.



SYYLLISYYDEN TAAKKA


SYYLLISYYDEN TAAKKA

Muistan kun joitakin vuosia sitten koin ensimmäisen kerran aavistuksen omaisesti minussa olevan syyllisyyttä, joka ei minulle kuulunut. Se tunne tuli ja meni, aivan kuin joku olisi avannut oven ja ilmavirta olisi osunut kasvoihin ja sitten sitä ei enää tuntenut. Vaikka hetki oli ohikiitävä, tiesin kokemukseni olevan totta. Syyllisyyden tunne, joka oli kietoutunut sisäistettyyn häpeääni, antoi tuolloin vielä odotuttaa valmiimpaa hetkeä tulla kohdatuksi. Sen tunnistaminen oli vaikeaa, olinhan imenyt sen jo itseeni äidinmaidosta.

Terve syyllisyyden tunne on tärkeä tunne siinä missä terve häpeäkin. Terve häpeä estää meitä tekemästä pahaa toisille ja saa meidät katumaan, jos olemme tehneet väärin. Terve syyllisyyden tunne auttaa meitä korjaamaan tekemiämme vääriä tekoja tai virheitä. Pyytämään anteeksi, korvaamaan rikkomaamme sekä ottamaan opiksi ja ottamaan vastuuta teoistamme tai tekemättä jättämisistämme. Terve syyllisyys liittyy siis aina johonkin omaan tekoon.

Sisäistetty, vääränlainen häpeä saa meidät tuntemaan, että olemme vääränlaisia, huonoja ja kelpaamattomia. Sisäistettyyn häpeään liittyy myös vääränlainen syyllisyys. Se on ikään kuin kietoutunut häpeään ja sitä voi olla vaikea sieltä erottaa. Sisäistetyn häpeä identiteetin omaava henkilö, joka kokee olevansa huono ja kelpaamaton, potee myös jatkuvaa syyllisyydentuntoa eikä siihen tarvitse edes liittyä ilmeistä syytä. Yhtä lailla syyllisyyttä poteva voi tuntea toiminnan ja tekojen lisäksi syyllisyyttä ajatuksistaan, tunteistaan tai jopa omasta olemassa olostaan. Tällaisen kroonisen syyllisyyden taustalla on aina häpeää, arvottomuuden ja huonouden tunnetta omasta itsestään. Väärä syyllisyys kohdistuu persoonaan, minä kuvaan ja identiteettiin.

Jatkuvaa syyllisyyttä poteva ihminen on valmis ottamaan syyt niskoilleen silloinkin, vaikka ei olisi syyllinen ja hän myös etsii herkästi vikaa ja syytä itsestään. Jatkuva syyllisyys voi tuntua jopa fyysisinä oireina. Se pitää ihmisen kahleissa eikä suinkaan auta häntä muuttumaan tai löytämään vapautta. Herkästi syyllistyvä ja jatkuvaa syyllisyyttä poteva on myös helppo kohde narsisteille, jotka siirtävät syyllisyyden toisten kannettavaksi. Syyllisyyden tunne näyttäytyy vahvana vieroitusoireena silloinkin, kun pyristelee eroon narsistisesta suhteesta.

Lapsuuden kokemukset voivat saada meidät sisäistämään syyllisyyden samalla tapaa kuin häpeänkin. Lapsuuden kodissa olemme voineet joutua ottamaan liian paljon vastuuta liian nuorena omasta itsestämme ja läheisistämme. Kasvatus on saattanut olla syyllistävää ja mitätöivää tai olemme saaneet osaksemme liian ankaraa ja autoritääristä kohtelua. Myöskään vihan tunteita ei ole voinut ilmaista.

Jatkuvaa syyllisyyttä poteva yrittää helpottaa oloaan uhrautumisella. Hän oppii huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja jättää mieluusti omat tarpeensa syrjään. Hän uhrautuu, jotta ei joutuisi kokemaan syyllisyyttä siitä, ettei huomio riittävästi toisia eikä tee riittävästi toisten eteen. Uhrautuessaan hän saattaa ottaa myös marttyyrin ja pyhimyksen viitan ylleen. Pitkään jatkunut uhrautuminen voi johtaa lopulta siihen, että uhrautuja itse alkaa voida huonosti.

Liiallinen syyllisyys on jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Se rajoittaa elämää ja vie energiaa, siksi siitä on hyvä pyristellä eroon. Liiallisesta syyllisyydestä vapautuu työstämällä sisäistettyä häpeää, arvottomuuden ja huonommuuden tunteita. Opettelemalla tunnistamaan ja käsittelemään tunteita sekä luopumaan ylivastuullisuudesta ja täydellisyyden tavoittelusta. Syyllisyyden tunteen kanssa ei kannata jäädä yksin painiskelemaan. Terapeuttisen keskustelutuen avulla voit tutustua itseesi ja vääränlaisiin häpeän ja syyllisyyden tunteisiin, jotka rajoittavat elämääsi.

Vapauta itsesi turhasta syyllisyyden taakasta!